Voihan perse. Tein tänään taas jotain tosi järkevää. Sisko kysyi, olenko ollut koskaan onnellinen. Sanoin, että en. Jotenkin keskustelu kääntyi siihen, mitä minä ajattelen parantumisestani ja elämästä noin yleensä. Ja kas, huomaan sanovani siskolle, että tiedätkö mitä haluaisin elämässä kaikkein eniten. En suinkaan parantua vaan kuolla, siis haluaisin kaikkein eniten kuolla enkä missään nimessä parantua ja jatkaa elämää. Sisko katsoo vedet silmissä ja sanoo, että älä edes puhu tuommoisia. Ja vähän ajan päästä kävellessä, että kohta menee jalat alta.

Miten ihmeessä menin sanomaan ääneen jotain tuommoista. Olisinko voinut pitää kaiken paskan sisälläni ja edes esittää, että haluaisin selvitä tästä hengissä. Miksi pitää mennä ja kaataa kaikki siskon niskaan.

Tänään oli niin sanottu loppuarviointikäynti sähköhoidosta vastaavalla lääkärillä. Sisko halusi sinne mukaan. Suostuin, koska yritän ymmärtää siskon auttamishaluja. Ikävä kyllä sisko kuuli myös tuolla vastaanotolla itsetuhoajatuksistani. Vähän kyllä kaunistelin, kun vastailin lääkärin kysymyksiin, mutta enköhän onnistunut huolestuttamaan siskoa entisestään. Hyvä minä. Loistavaa.

On niin hirveän tuskainen olo. En pysty sanoin kuvailemaan, miten pahalta ja ahdistavalta tuntuu. Koskaan ei ole tuntunut näin kauhealta. Toivon niin paljon, että Jumala ottaisi minut täältä pois ja antaisi minun kuolla.

Lähden huomenna reilun kuukauden tauon jälkeen kotiin vanhempieni luokse. Pelkään, että en pysty peittämään epätoivoani ja tätä tuskaista oloa. On täysin kohtuutonta, jos äiti joutuu näkemään minut tällaisena, mutta en tiedä miten pystyn näyttelemään. Kaiken lisäksi on niin ikävä veljeä, että tunnen hajoavani tähän paikkaan.

Epätoivo. Epätoivo. Epätoivo.