Melkoisen huojuva korttitalo on tämä henkilökohtainen opintosuunnitelmani. Juuri kun uskaltaa hengähtää ja huokaista helpotuksesta, koko homma romahtaa. Päivällä iski jo paniikki, mutta nyt lähinnä naurattaa. Kuvittelen itseni tilanteen yläpuolelle ja katselen maailmaa jostain omista sfääreistäni. Entinen minä olisi jo luovuttanut, mutta nykyinen alkaa järjestellä asioita yksi kerrallaan niin pitkälle kuin asiat ovat minusta kiinni. Jotain on tosiaan muuttunut. (Kyseessä siis sellainen pienehkö ongelma, että alkuvuodesta minun pitäisi olla yksi viikko samaan aikaan koulussa ja tekemässä käytännön harjoittelua. Kauhuskenaario on, että olen ensin kuusi tuntia koulussa ja siitä suoraan iltavuoroon töihin. Oh my God.)

Alkuviikosta tajusin, että olen alkanut suorittaa tätä rennompaakin elämäntapaa, vaikka juuri siitä minun piti päästää irti. Huomasin sen esimerkiksi päänsärystä ja hirveästä ahdistuksesta, kun en ehdi omien mieltymyksieni mukaan salille tuon #¤%&&%¤ koulun takia. Päänsärky lähti heti, kun tajusin, että vaadin itseltäni edelleen liikaa. En voi sille mitään, että pakolliset tunnit alkavat niin, että en ehdi aamulla salille. Jos en pääse aamulla salille, koko päivä on pilalla. Ja se, että en voi ottaa tuota asiaa rennosti, ahdistaa ja stressaa. Kukaan ei ehkä pysy kärryillä, minäkin tipuin viimeistään eilen.

Anyway. Kahtena aamuna kipaisin intervallityyliselle lenkille puoli viiden jälkeen aamulla. Hullua ehkä, mutta eipä ollut niinä päivinä pää kipeä ja oli huomattavan helppoa hengittää päivällä koulussa. Sitä paitsi aamulla ulkona ei haise niin paljon pakokaasut, ei ole hälinää ja on melkein hiljaista puhumattakaan rentouttavasta pimeydestä. Minä niin tykkään, kun ei ole lunta.

Lopuksi vielä kiitän täälläkin Petriä lahjasta, jonka sain häneltä eilen. Hän antoi minulle surukorun, josta olen kiitollinen ja aika liikuttunutkin. Kiitos Petri.