Pitkä viikonloppu ensin isän luona maalla ja sitten siskon luona oli toivoa herättävä. Sain ehkä hieman ajatuksia positiivisempaan suuntaan. Kävin mummun luona, soutelin järvellä, olin isän kanssa ongella (vain isä onki, minä nautin seurasta ja maalaisilmasta), näin ihanaa Piksua ja juttelin Riitan kanssa. Riitta muuten luki lopputyöni kokonaan, mitä ihmettelin suuresti. Hän on varmaan ainoa, joka on osoittanut noin suurta kiinnostusta työtäni kohtaan. Heh.

Siskon luona oli kivaa. Uusperhekokoontuminen onnistui tällä(kin) kertaa hienosti. Vähän minua alkoi ahdistaa Riitan puolesta, kun jutut menivät välillä minun ja siskoni lapsuuden tapahtumiin ja reissuihin. Riitta näytti selviävän. Yritän ajatella, että minun tehtäväni ei ole murehtia koko ajan kaikkea ja hallita tilanteita niin, että kukaan ei vain loukkaannu mistään.

Surullisinta oli se, että vaikka olin rakkaitteni kanssa, mietin vain, koska pääsen omaan rauhaan syömään. Säälittävää ja kertoo kaiken siitä, mitä mörköjä ruoka ja syöminen ovat. Lauantai-iltana jouduin lähtemään aikaisin nukkumaan, koska en mahakivuilta pystynyt kunnolla istumaan. Välillä pisti rintaan ja kurkkuun, mitä tapahtuu onneksi harvoin. Enhän minä siskon luona normaalia enempää syönyt, kun muita oli paikalla, mutta näköjään ylensyönnin vaikutukset näkyvät ja tuntuvat pitkään.

Onneksi huomenna alkaa koulu, koska mitä nopeammin se alkaa, sitä nopeammin käsillä on joulukuu ja valmistuminen. Voi sitä riemua, kun viimeistä kertaa astun sinne laitokseen. Koulun takia on pakko vähentää syömistä, koska paikallaan istuminen luennoilla on tarpeeksi ankeaa ilman mahakipuakin. Elän siis siinä toivossa, että olo alkaa keventyä päivä kerrallaan.