Perjantaina seisoin peilin edessä ja mietin, että on ihan turhaa hokea ihanaa olla minä, jos uudenlainen ajattelu ei näy toiminnan tasolla.

Aamusalin jälkeen tuli pakottava tarve katkaista välit Samin kanssa. Itkin koko aamupäivän, kun jahkailin asiaa. Itkin vähän lisää, kun kirjoitin viestin Samille ja taas, kun mies myöhemmin päivällä vastasi. Pahasta olosta ja ikävästä huolimatta tuntui, että yksi taakka lähti harteiltani. Haluan enemmän.

Homma on toistaiseksi ohi ja sovimme, että palaamme asiaan ensi vuonna, jos siltä tuntuu. Yritän kaikkeni, etten ottaisi mieheen enää yhteyttä, mutta katsotaan. Sydän on nyt niin särkynyt jo toistamiseen tänä vuonna, että taidan ottaa hieman lomaa miehistä.

Vietin viikonlopun siskon ja siskon nuoremman pojan kanssa maalla isän luona. Tiivistettynä ja kaikella rakkaudella voin todeta, että kaksi peräkkäistä viikonloppua siskon seurassa on yksinkertaisesti liikaa. Meidän kommunikaatiomme on tällä hetkellä tasoa:

Sisko: Mietitkö koskaan eläkekertymää? (toim. huom. Tämä oli myös äitini yksi suurimmista murheista. Miten lapsiraukan käy eläkkeellä, kun ei oikein tuo työelämä maistu.)

Minä: Juu en todella.

Tuntuu tosi surulliselta, että olemme siskoni kanssa lähes päivittäin yhteydessä, mutta silti emme tiedä toistemme elämästä oikeastaan mitään. Päivittäiset tekemiset kyllä, mutta siinä se. Siskolla ei ole mitään käsitystä, minkälaisessa pyörityksessä olen koko vuoden ollut eikä minulla ole edes keinoja kertoa hänelle. Toisaalta minäkin voin vain arvailla, mitä siskoni päässä minun raha-asioitteni murehtimisen lisäksi liikkuu. Yhteinen taajuus puuttuu täysin.

Viikonloppu oli melkoista sosiaalista härdelliä ja kyläilyä sun muuta. Ihan hyvä, että sain hetkeksi muuta mietittävää kuin Sami. Ainoastaan aamuyöllä heräilin murehtimaan.

Pari tuntia sitten, kun aukaisin oman hiljaisen asuntoni oven, ahdistus oikein humahti päälle. Vessassa Samin vakiopyyhe. Yöpöydällä Samin ostama legendaarinen seksilelu, jolla mursin kylkiluuni ja sain vuoden parhaimmat naurut. Samin vesilasi pöydällä. Kuivaustelineellä pitsiset mustat rintsikat, jotka minulla oli joka kerta päällä, kun näimme. Joka paikassa on jälkiä siitä alkuun niin itsekeskeisestä ja röyhkeästä miehestä, josta lopulta kuoriutuikin varsinainen herkkis.

Huokaus.

Minulla on pari vaihtoehtoa. Joko jään viettämään yksin joulua kaupunkiin tai lähden Merjan luokse kaukomaille. Ajatus parin viikon letkeästä rantalomasta kieltämättä houkuttelee, mutta en tiedä. Vähän tai aika paljonkin tuntuu siltä, että minä olen pakoillut tarpeeksi.

Äidin kuoleman jälkeen olen aina ollut joulun reissussa tai töissä ja paennut yksinäistä joulua ja ahdistusta. Nyt koen, että olen tarpeeksi vahva ja ymmärrän, että ei se ahdistus mihinkään ulkomailla katoa. Ei ole koskaan kadonnut. Olen vain uskotellut niin.

Silti seurailen sivusilmällä lentojen hintoja, jos mieli sattuu muuttumaan. Toisaalta olen ilmoittautunut tammikuun alussa yhteen tilaisuuteen, joka menisi ohi, jos lähden reissuun. Ja minulla on sellainen fiilis, että minun kuuluu mennä siihen tapahtumaan. Siellä sattuu jotain, mikä vie minua taas eteenpäin omalla polullani. Aurinkoon ehdin vaikka heti sen jälkeen.

Huomasin muuten isän luona eri peileistä, että kroppani on alkanut muokkautua vauhdilla. Hartioista on lähtenyt rasvaa ja käsien lihakset alkavat tulla paremmin esiin. Samaten keskivartalosta on sulanut löysää pois. Löysin viikko sitten netistä yhden hengitysharjoituksen, joka muokkaa syvää vatsalihasta ja vyötäröä. Hämmentävää, mutta tulokset näkyvät jo.

Minä uskon, että kroppani hakeutuu pikkuhiljaa siihen muotoon, jossa sen kuuluu luonnollisesti olla. Ajatusmaailman ja ruokavalion puhdistaminen on alkanut poistaa ylimääräistä rasvaa kehosta. Ihan kuin kaikki raskaat, ahdistavat ajatukset olisivat olleet pesiytyneenä kehooni ja nyt ne vapautuvat, kun päästän irti.

Samalla kun olen setvinyt pääkoppaani uuteen kuosiin, minulle on tullut ihme vimma siivota asuntoani. Tänäänkin, kun tulin kotiin, oli pakko alkaa raivata ensimmäiseksi keittiön laatikoita. Löysinkin sieltä kätköistä älyttömän kasan ikivanhoja lääkkeitä, joilla aikoinaan kuvittelin tekeväni itsemurhan (tai lähinnä olisin kuolettanut maksani), jos en olisi uskaltanut hypätä junan alle. Kiva säilöä vuosikausia omassa kodissa jotain itsemurhaenergiaa. Onneksi tajusin heivata ne nyt menemään.

Kaikkea muutakin tavaraa ja vanhoja vaatteita lähtee nyt roskiin. Jos vähänkin on jostain huono fiilis, heitän menemään. Siten saan puhdistettua kotinikin uusiin energioihin ja teen tilaa uudelle. Ja huomaatteko. Olen alkanut puhua useammin kodista kuin kämpästä tai asunnosta. Aikamoista.