Minä tiedän joskus tapahtumia ennalta. Arvelin jossain kohtaa kuluneen viikon aikana, että kätilötätini laittaa sellaisen viestin, joka saa minut romahtamaan. Ja niinhän siinä kävi. Viesti tai useampikin tuli eilen illalla.

Tein syövästäni julkisen leikkauspäivänä. Tai eihän minulla somessa paljoakaan seuraajia ole, mutta on siellä sukulaisia, kavereita ja työkavereita jonkin verran. Ajattelin, että on turhaa salata tällaista dramaattista käännettä enkä jaksa esittää, että kaikki olisi hyvin.

Olen saanut tosi paljon myötätuntoisia viestejä, huolenpitoa ja avuntarjouksia. Se tuntuu hyvältä.

Eilen viestittelin kätilötätini kanssa. Hän halusi tietää tarkemmin leikkauksesta ja miten syöpä havaittiin. Jossain kohtaa alkoi tuttu litania siitä, miten yleinen rintasyöpä on, miten hyvät hoidot siihen Suomessa saa ja hyvä, että se löydettiin ajoissa ja miten saatanan monella tutulla rintasyöpä on ollut ja hekin ovat hyvin selviytyneet.

Tätini on hyvä tyyppi ja ihana, mutta jossain kohtaa minulla lievästi sanottuna kiehahti. Kirjoitin tädilleni, että olisin mieluummin pitänyt isot rintani ja sitten vain joku kaunis päivä kuollut.

Hän vastasi muun muassa näin: "Kyllä näin on kuitenkin hyvä, kaikki järjestyy."

Kyllä näin on kuitenkin hyvä. KENEN VITUN MIELESTÄ NÄIN ON MUKA HYVÄ? Ilmeisesti kaikkien muiden mielestä paitsi minun. Mutta hei, eihän sillä ole mitään väliä, miltä minusta tuntuu. Minähän se syöpää sairastan eikä ne saatanan naapurit ja tuhannet muut, joilla on oma elämänsä ja minulla omani.

Vihaan yli kaiken sitä, että ihmiset lokeroidaan jonkin sairauden perusteella. Jos naapurin Paula on tyytyväinen, että syöpä löydettiin ajoissa ja hän selvisi hengissä, hyvä niin. Ihan vitun mahtavaa.

Mutta minä en ole tyytyväinen. Ihan oikeasti ajattelen, että olisin mieluummin elänyt pari hyvää vuotta itseni näköistä elämää ja sitten kaikki olisi loppunut. 

Minä en pelkää kuolemaa. Minä pelkään sitä elämää, mitä enää tämän hoitorumban jälkeen on tarjolla. Minä pelkään, minkälaisena ihmisrauniona joudun jatkossa elämään.

Eilisen tädin kanssa viestittelyn jälkeen olin niin vihainen, että koko kroppa tärisi. Otin unilääkkeen ja sain onneksi nukuttua paremmin kuin edelliset yöt.

Aamulla heräsin viideltä ja kävin tekemässä pienen köpöttelylenkin ulkona. Sen jälkeen pakotin itseni riisumaan tukiliivit ja katsoin peilistä rintojani ensimmäistä kertaa.

Se näky oli jotain niin jäätävää, että ei tosikaan. Vasen (terve) rinta roikkuu löysänä ja muodottomana, koska sieltäkin poistettiin implantti. Oikea rinta on hieman vielä turvoksissa, mutta kokoero vasempaan on jopa turvonneena selkeä. Rinnasta on poistettu kudosta paljon ja se menee jännästi kuopalle. Se, mitä oikeasta rinnasta on jäljellä, roikkuu myös, mutta vähän ylempänä kuin vasen rinta. 

Mietin siinä peilin edessä, että tämä on varmaan se kohta, kun nainen kokee suurta riemua siitä, kun syöpäkasvain löydettiin ajoissa ja leikkaus pelasti hengen. Mitä väliä rinnoista, siinähän ne roikkuvat. Kunhan elämä jatkuu, niin millään muulla ei ole väliä. Voihan vittu.

Olen itkenyt koko aamun. Silmäluomet ovat taas turvotuksesta melkein ummessa. Ahdistus on jotain jäätävää. Kaikki ne pelot ja aavistukset siitä, miten helvetilliseltä tuntuu olla omassa kehossa rintaleikkauksen jälkeen. Ne ovat nyt tässä. Tästä ei pääse enää mihinkään pakoon. Ei auta positiivinen asenne, ei aika, ei mikään. Ihan kuin olisin väärässä kehossa vankina eikä ole enää mitään mahdollisuutta paeta.