Huh, mikä päivä. Ensin kirkossa kuulemassa pikkuveljen nimi kuolleiden joukossa ja sitten loppupäivä Teijan kanssa meillä kotona. Teija on aivan ihana hento enkelikasvoinen tyttö, mutta tuo niin tuskaisesti mieleen pikkuveljeni. Odotin koko päivän, koska veli hyppää jostakin nurkan takaa röyhtäillen ja piereskellen ilahduttamaan meitä ja tekemään voileipiä tyttöystävälleen. Kun istuin Teijan vieressä, kuulin, miten veli nauraa ja selittää tohkeissaan jotain pärinäjuttujaan isälle. Tai kysyy minulta, koska tulen seuraavan kerran kotona käymään ja voiko hän tulla yöksi minun luokse, kun tulee pääsykokeiden aika.

Kirkossa oli niin tuskaista. Monta kertaa pahempaa kuin hautajaisissa. Tuli täysin voimaton ja luovuttanut olo. Että minä en jaksa enää tätä elämää. En enää yhtäkään huonoa käännettä tai uutisen tynkää. Se tuli jo, eikä ymmärrys riitä millään. Vahva tunne, että minä lähden täältä joku päivä oman käden kautta.