Juttelin äsken yläkerran naapurini kanssa. Hän on eläkkeellä oleva rouva, joka käy samalla salilla kuin minä. Aina kun hän avaa suunsa, sieltä tulla tupsahtaa jotain valittamista aiheesta kuin aiheesta.

Äsken kerroin rouvalle, että olen nyt saanut taas töitä ja lähden opiskelemaan syksyllä. Rouva tuumasi, että hän on seurannut minua vuosien varrella eikä ole koskaan ymmärtänyt mitä tein ensimmäisellä tutkinnollani. En kuulemma sovi ollenkaan toimittajaksi. Hän ei voisi kuvitellakaan minua aktiivisena haastattelemassa ihmisiä.

En tiennyt, alanko nauraa vai mitä. Sanoin rouvalle, että eivät kaikki toimittajat ole niin aktiivisia ja puheliaita, että joukkoon mahtuu hyvinkin erilaisia persoonia ja työtä voi tehdä monella tavalla. Rouva oli, että jaaaaaaa, en tiennytkään.

Minua niin vituttaa se, että koko elämäni ajan olen saanut kuulla, kuinka ihmiset tekevät minusta omia päätelmiään yhden luonteenpiirteeni takia. Jos tietyiltä ihmisiltä kysytään, minusta ei käytännössä ole yhtään mihinkään, koska olen hiljainen. En voi olla toimittaja, en sairaanhoitaja, en sitä en tätä. Onneksi ne, jotka minut oikeasti tuntevat, tietävät, että minussa on niin paljon muutakin kuin hiljaisuus. Ja vaikka vituttaa, koen, että minun täytyy jollain tapaa pitää meidän hiljaisten puolta ja saada ihmiset tajuamaan, että se ei ole koko totuus. Hiljaisissa ihmisissä on jotain sellaista, mitä puheliaat eivät voi koskaan ymmärtää.

Tämä hiljaisuusdilemma on varmaankin yksi syy, miksi kerta toisensa jälkeen palaan vanhaan työpaikkaani. Siellä vanhalla osastolla en ole koskaan kokenut olevani millään tavalla joukosta poikkeava luonteeni takia eikä kukaan ole vittuillut hiljaisuudestani. Olen saanut olla ihan vain minä, oma rauhallinen ja vähän muita hiljaisempi itseni. Ja viimeksi eilen kaksi ihanaa työkaveria sanoi, miten mukava on nähdä pitkästä aikaa ja kiva, että tulet kesäksi vaikkakin eri osastolle. Hyvin harvoin tunnen kuuluvani mihinkään porukkaan, mutta tuolla tunnen.