Nyt tapahtui se, mitä yritin viimeiseen asti välttää. Oli pakko kertoa siskolle, miten huonossa kunnossa olen.

Juttelimme eilen siskon kanssa työkuvioistani pitkästä aikaa ihan neutraaliin sävyyn. Hän jopa tuntui ymmärtävän hetken ajan, miten hankala tilanteeni on.

Yksi valmennustyökuvio on roikkunut löyhässä hirressä nyt kolmisen viikkoa. Jaksoin koko kesän luottaa ja uskoa, että kuviosta tulee jotain. Pääsen vihdoin tekemään sitä, mitä haluan ja voin tehdä töitä omaan tahtiini.

No, onpa yllättävää, että kyseinen työkuvio menee päin helvettiä. Plus pari muuta siinä sivussa.

Aamulla soittelimme siskon kanssa ja puheeksi tuli taas se, että minulla on enää kuukausi jäljellä ansiosidonnaista, minkä jälkeen tipahdan taloudellisesti tyhjän päälle. Sisko nauroi tilanteelleni ja kysyi, olisiko kannattanut alkaa aktiivisemmin etsiä töitä jo aikaisemmin. Kommentti osui ja upposi sen verran ytimeen, että painoin lyhyillä saatesanoilla punaista luuria siskon korvaan.

Mutta niin. Kai minä olen joku yleinen vitsi kaikkien mielestä. Täyden kympin oppilas, josta ei lopulta tullut mitään muuta kuin laiska, passiivinen, epäkelpo työnhakija ja tuilla elävä tyhmä, saamaton ihminen.

Well hey, that´s me!

Sisko laittoi puhelun perään pari pahoitteluviestiä, joista tajusin, että ylin neuvonantaja on niin pihalla tilanteesta kuin siinä asemassa oleva henkilö vain voi olla.

Kirjoitin hänelle lyhyen viestin, jossa totesin, että kyse ei ole ollut työnhausta enää pitkään aikaan ja että olen tosi huonossa kunnossa.

Tuon myöntäminen ylimmälle neuvonantajalle on kuin joutuisin pakon edessä nielemään spermaa tai syömään lihaa tai menemään kolmivuorotyöhön vanhaan työpaikkaani.

Käytännössä annoin siskolleni parhaan mahdollisen lyömäaseen minua vastaan.

Tuli elävästi mieleen lukioaika, kun silloinen terapeuttini ehdotti, että kertoisin äidille kirjeessä, miten huonosti voin. En muista, mikä järki tuon idean takana oli. Kai se, että meidän perheessä ei puhuttu tunteista eikä varsinkaan mielenterveysongelmista ja psykologi yritti avittaa asiaa.

Muistan loppuelämäni sen tunteen, kun annoin kirjallisen vuodatukseni äidille eikä hän sanonut mitään. Milloinkaan. Siis ei vittu sanan sanaa, kun olisin eniten tarvinnut tukea ja hyväksyntää.

Nyt on samanlainen fiilis. Kaikkein kurjimmalla hetkellä joudun myöntämään omalle siskolleni, miten huonosti voin ja hän tuskin tekee tiedolla ainakaan mitään hyvää.

Koko viikko on ollut aivan jäätävän kauhea. Paitsi keskiviikko, kun olimme laivalla Marin kanssa ja sain lepuuttaa mieltä hiljaisella risteilyllä.

Olen kuunnellut joka päivä noin kahdeksan tuntia hermoja raastavaa poraamista ja kun poraaminen vihdoin perjantaina loppui, alkoi jokin saatanallinen kohina ilmeisesti naapurihuoneistosta.

Tässä vaiheessa sunnuntaita en enää tiedä, kohiseeko naapurin asunto vai oma pääni vai mikä. Illalla olin jo niin ahdistunut ja ylikierroksilla kaikesta, että jouduin ottamaan rauhoittavan, että pystyin menemään sänkyyn. Korvatulpilla sain onneksi nukuttua, vaikka kohina kuuluu niidenkin läpi.

Onneksi on sali ja treenit ja nukkuminen. Tunnin treenin aikana en ehdi ajatella mitään, kun keskityn vain oikeaan tekniikkaan ja tuntumaan. Nukkuessa taas ei tarvitse kuunnella mitään ääniä ja voi olla niin kuin ei olisi ollenkaan.