Minä olen hyvin tietoinen kehostani ja sen hyvistä ja huonoista puolista. Luulisi, että tällä itsetarkkailun määrällä olisin kehittänyt pakkomielteen reisistäni, mutta ei. Se pakkomielle on työkaverillani.

Näimme eilen noin kolmen viikon tauon jälkeen. Työkaveri teki tapansa mukaan syväluotaavan katselmuksen kroppaani ja alkoi avautua reisistäni. Huvittaa vieläkin, miten joku ihminen voi olla niin kiinnostunut koivistani. Työkaveri toisteli, miten reiteni ovat paljon lihaksikkaammat kuin viimeksi näimme ja miten sivusta näkyy pyöreät lihaksen muodot ja mitä liikkeitä oikein teet ja miksei hänelle itselleen aikoinaan tullut tuollaisia reisiä ja miksei minulla ole hametta päällä, että lihakset näkyisivät paremmin. (Viimeksi hametta ei olisi saanut laittaa juurikin pulleiden reisieni takia.) Taisi hän ottaa käsituntumaakin näihin valioluokan koipiini. Hah.

Onhan se kiva saada suoraa ja rehellistä palautetta, mutta omasta mielestäni jaloissani ei ole yhtään mitään ihmeellistä. Toki lihasta ja muotoa on tullut, mutta on siellä ylimääräistä ja selluliittiakin. Ja oli mitä vaan, niin näillä koivilla teen askelkyykkykävelyä jo kuudentoista kilon kahvakuulilla, kun jokin aika sitten kahdentoista kilon kahvakuulat tuottivat aikamoista tuskaa.

Pointti ei olekaan lihakset, vaan se, että en aina haluaisi olla kauhean arvioinnin kohde. Hyvänä päivänä nauran työkaverin kommenteille, mutta mitä sitten, kun osuu huonompi hetki ja jään pyörittelemään hänen sanojaan. Tosin olen kyllä jo päättänyt, että siinä vaiheessa, kun en pysty ottamaan kommentteja huumorilla, sanon asiasta suoraan.

Joku ehkä miettii, miksi en sano jo nyt. Siksi, koska minusta on mielenkiintoista tarkkailla omia reaktioitani ja ajatuksiani, kun joku laukoo suoraan mielipiteitään kropastani. Koen, että tutut ja läheiset sensuroivat puheitaan syömishäiriötaustani vuoksi (tai todennäköisesti he ovat vain sen verran hienotunteisia ja ihania ihmisiä, etteivät arvostele ihmisiä ulkonäön ja –muodon mukaan.) Työkaveri tietää taustani, mutta tykittää totuuksia silti.

Huomasin muuten torstai-iltana töissä ilokseni yhden muutoksen ajattelutavassani. Bodarihoitsu sattui olemaan samassa työvuorossa ja hän kyseli treeneistä ja tavoitteistani. Sanoin jollain automaatilla, että mahasta vielä läskit pois ja sitten on hyvä. Sana läski osui johonkin kipukohtaan, koska tajusin, että en halua puhua rumasti itsestäni ja läski on minusta rumasti sanottu. Jos mahassa on ylimääräistä, antaa olla. Se sulaa kyllä aikanaan pois. Oivalsin vaan, että joskus ennen sain sitä suuremmat sisäiset kiksit, mitä julmemmin pystyin itseäni haukkumaan ja arvostelemaan. Nyt haluan paikata itselle tekemiäni vääryyksiä kiitoksilla, kehuilla ja lämmöllä. Minulla on kuitenkin vain tämä yksi keho ja se on sitkeästi sinnitellyt mukana, vaikka vuosikaudet tein kaikkeni tuhotakseni sen.