Otin itseäni niskasta kiinni ja raahauduin kaupungille tapaamaan serkkua. Tunsin heti aamusta, että ei kannattaisi lähteä, mutta kuten aiemmin sanoin, en kehdannut olla lähtemättäkään. Tunti keskustan ihmisvilinässä ja johan alkoi taas silmissäkin vilistä. Eilisen migreeni näköhäiriöineen siis palasi ja puolisokeana hoipertelin lopulta kotiin. Jos yhtään millään voin lohduttautua tässä ahdistuksessani, ei serkullakaan hyvin mene. Aviokriisi vie voimat jos ei kohta terveyden samalla.

Loppupäivän olen makoillut sohvalla ja sängyllä. Näkö on palautunut, mutta ei jaksaisi olla missään asennossa, kun väsyttää niin paljon. Miten ihmeessä olen onnistunut päästämään itseni taas näin surkeaan kuntoon ja mistä löytäisin voimia tehdä elämälleni jotain. Huolettaa, miten jaksan viikon päästä alkavan kuuden tai oikeastaan viiden viikon harjoittelun. Psykiatrisella akuuttiosastolla ei oikein viitsisi itse työntekijänä romahtaa tässä vaiheessa, kun opintoja on vajaat kolme kuukautta jäljellä.

Ehkä olen näin ahdistunut ja pahoinvoiva, kun ei ole mitään mitä odottaa. Lomamatkojen suunnittelu on aina pitänyt edes jotenkin elämässä kiinni, mutta nyt luvassa on vain ensimmäinen joulu Suomessa äidin kuoleman jälkeen. Voin kertoa, että ei houkuttele, ei tosiaan.