Jos uskaltaisin hehkuttaa hyvää oloa, nyt olisi sen aika. Odotan niin paljon keskiviikkoa, että en muista koska olisin ollut jostain näin innoissani. Yksityiskohtainen raportti tulee varmasti myöhemmin viikolla.

Nyt on ensimmäinen kerta veljen kuoleman (ja tietenkin äidinkin) jälkeen, kun voin sanoa, että odotan jotain. Että kannatti sittenkin jaksaa elää tähän hetkeen asti. Se on aika uskomaton tunne, koska olin niin lähellä tappaa itseni veljen kuoleman jälkeen puhumattakaan äidin kuolemasta. Edes kukaan läheisistä ystävistäni ei tiedä, miten lähellä kuolemaa olen käynyt. Olen halunnut suojella kaikkia, ettei kenenkään tarvitsisi seurata taisteluani.

Vaikka nyt tuntuu suhteellisen hyvältä, tiedän, että masennukseni on ja pysyy. Ei viidentoista vuoden masennusta selätetä yhdellä hyvällä päivällä. Ja kuka tietää, minkälainen olo huomenna on. Mutta nyt, kerrankin minä odotan ja haluan kokea jotain. Ja prkl, olen sen ansainnut.