Keskiviikkoiltana istuin yhden naispotilaan vierellä, kun häntä pelotti ja ahdisti lähestyvä kuolema. Kysyin häneltä, onko mitään, mitä voisin tehdä hänen hyväkseen. Nainen sanoi heiveröisellä äänellä, että jos voisin hieroa hänen jalkojaan. Tunnin ajan silittelin hänen jalkojaan ja sain hänet rauhoittumaan, kunnes hänen miehensä ehti paikalle. Seuraavana päivänä nainen kuoli. Hän oli vähän äitiäni nuorempi ja laihempi.

Pyysin, että pääsisin toiseksi hoitajaksi laittamaan häntä ja pääsinkin. En ole koskaan laittanut vainajaa, vaikka jälkeenpäin olen murehtinut, miten paljon olisin halunnut jäädä pukemaan äitiä kuoleman jälkeen. Kukaan hoitajista ei silloin tästä mahdollisuudesta kertonut ja olin itse niin täydellisen pihalla, etten tajunnut asiasta kysyä.

Vaikka töissä on ollut raskasta, kiinnostukseni kuolemaan on lisääntynyt entisestään. Voisin olla koko ajan laittamassa vainajia ja erityisesti patologia kiinnostaisi. Äidin sairauden takia on jäänyt elämään pohjaton uteliaisuus siitä, mitä sairaudet tekevät ihmisen kropalle ja miltä kaikki kauheus näyttää, kun ihminen revitään auki.

Juttelin kuolleen naisen avomiehen kanssa vähän kuoleman jälkeen. Mies oli sokissa ja halasi minua, kun esitin osanottoni. Luulin etukäteen, että alkaisin itkeä tuossa tilanteessa. Pakko oli kuitenkin mennä miehelle juttelemaan, kun olin hänen avokkiaan aika paljon hoitanut. En alkanut itkeä, kuuntelin vain ja annoin miehen puhua. Oli aika omituista, miten työroolini suojasi minua tuskalta. Minusta ei tuntunut oikeastaan miltään. Uneton yö siitä seurasi, mutta ei muuta. Se kun on jo arkipäivää, että äiti ja veli pyörivät koko ajan mielessä.

Osastolla olen muutaman kerran jutellut yhden suunnilleen minun ikäisen miehen kanssa. Hänen isänsä sairastaa syöpää. Mies sanoi yhtenä päivänä vähän nauraen, että kökkö tauti. Minä yritin ilmein ja elein kertoa, miten hyvin häntä ymmärrän ja mitä tuskaa on katsoa, kun oma rakas läheinen kärsii eikä kykene auttamaan mitenkään. Mitä kaikkea ihminen voikaan hymyn ja naurun taakse kätkeä.

Ahdistaa, kun tietää, minkälaisen matkan alussa tuo mies on. Kärsimyksen katsominen, kuolema, tyhjyys, ahdistus omasta riittämättömyydestä ja siitä, mitä kaikkea ehkä olisi voinut tai olisi pitänyt tehdä. Ikävä ja suru, jotka eivät lopu koskaan ja joiden kanssa on vain pakko oppia elämään.