Eilisilta oli vaihteeksi sellainen, että mieleeni hiipi pelko. Mitä jos nyt sekoan lopullisesti, kun kaikki on vihdoin ja jo pitkään ollut hyvin. Entä jos sairastun uudestaan ja joudun jonnekin hoitoon, kun näitä ahdistuskohtauksia tulee näin usein. Entä jos teen vahingossa itselleni jotain, vaikka en haluaisi, mutta jos ahdistus ei joku kerta muuten lakkaa.
 
Kaikki alkoi lauantaina, kun Jannen oli tarkoitus tulla käymään ja ehkä jäädä yöksikin. Tavallisesti viestittelemme Jannen kanssa tiiviisti pitkin päivää, mutta välillä hän tekee näitä muutaman päivän katoamisia ja hän ottaa etäisyyttä. Niin kuin esimerkiksi lauantaina. Iltapäivällä Janne laittoi viestiä, ettei hän tulekaan käymään, vaan jää lukemaan tenttiin. Okei, ei siinä mitään. Eilen samanlainen viileys jatkui. Janne kertoi olevansa flunssainen ja siinä päivän informaatiopläjäys. Kyselin välillä vointia ja vastaukset olivat tosi nihkeitä. Ihan kuin eri ihmiselle olisi laittanut viestiä.
 
Iltaan mennessä olinkin psyykannut itseni jo niin ylikierroksille, että pelkäsin taas, miten pystyn aamulla lähtemään töihin. Ahdistus oli jotain jäätävää. Mietin, miten ihmeessä olen selvinnyt vuosikaudet tuollaisen pahan olon kanssa ilman, että olen joko tullut hulluksi tai tappanut itseni. Yritin puhua itselleni, että tämäkin on vain tunne ja ohimenevä tilanne ja kaikki on ihan hyvin. No vittu kun ei ole. Siivoamaan en enää kyennyt ja tiskit oli tiskattu aikoja sitten. Onneksi löysin yhden rauhoittavan kappaleen, jota repeatilla sitten kännykällä kuuntelin.
 
Ahdistuksen pyörteissä oivalsin, että eivät nämä kohtaukset oikeasti johdu Jannesta ja hänen tekemisistään. Janne on vain laukaiseva tekijä ja hän saa jostain syystä minut taantumaan jonnekin lapsuuteen tai ainakin kauas tämän hetken järkevästä aikuisesta.
 
Illalla mielessäni välähti hetkiä, kun olin pieni, itkin pimeässä peiton alla, kun pelkäsin niin paljon, että äiti tukehtuu ja kuolee. Kenellekään ei voinut kertoa, miten paha olo on, koska sehän olisi vain lisännyt äidin pahaa oloa. Mitä näkymättömämpi ja kiltimpi olin, sitä helpompaa äidillä oli ja se oli lapselle ainoa keino auttaa sairasta äitiä. Eihän tuossa ole mitään järjen hiventäkään, mutta aikuisena voin käsittää, miten olen homman järkeillyt mielessäni alle kymmenvuotiaana.
 
Ja nyt, kun Janne on päässyt tai olen päästänyt hänet liian lähelle itseäni, menettämisen pelko on herännyt taas henkiin ja samalla näköjään kaikki vuosikausien muistikuvat äidin kuoleman pelkäämisestä. Hullua sinällään, että äiti on ollut kuolleena jo seitsemän vuotta ja silti vatvon näitä samoja iänikuisia pelkoja.

Nyt jos mietin hieman rauhoittuneena, en varsinaisesti pelkää, että Janne kuolee. Ajattelen välillä, että ehkä hän hoitelee aina vaimoaan noina hiljaisina hetkinä tai jotain muuta naista. Eikä siinä mitään. Minähän sitä avointa suhdetta ehdotin. En tiedä, ehdottaisinko enää, jos Janne kysyisi asiasta. Veemäisintä on se, että kun Jannelta kysyy, onko kaikki hyvin, kaikki aina on hyvin. Mistä sitten minulle tulee tämä tunne, että kaikki ei ole hyvin ja että hänellä on jokin hurja salaisuus, josta hän ei halua minulle avautua. Ööö, liikaa Kauniita ja rohkeita ja Emmerdalea ehkä.