Vietän juhannusta kaupungissa. Yksin. Ei kai se viettämistä ole, vaan samanlainen viikonloppu kuin kaikki muutkin. Alan kyllästyä tähän lomailuun ja odotan jo töiden alkua. Jos olisi rahaa, voisi tehdä kaikenlaista, mutta kun ei ole niin ei ole. Tällä hetkellä olen velkaa isälle ja siskolle vajaan tonnin. Great. Syksystä en tiedä, miten jaksan tehdä niin paljon töitä, että saan kasaan vuokran ja ruokarahat. Onneksi nyt on kesä.

Lueskelin aikani kuluksi muiden juhannuskuulumisia. Suurin osa viettää viikonlopun kavereiden tai perheen kanssa mökillä, juo tai tekee jotain muuta sosiaalista. Äsken bongasin pari naisihmistä, jotka murehtivat yksinäisyyttään, liikakilojaan ja sitä, että ei ole ketään (muuta kuin täysi jääkaappi) kenen kanssa viettää aikaa. He kaipasivat miestä rinnalleen tai muuten vain Elämää.

Minulla ei itse asiassa ole kovin surullinen olo, vaikka olen yksin. Jos äiti eläisi, olisin nyt maalla, mutta kun ei elä. Viime juhannuksena sain sen verran henkisesti turpiin uusperhesotkuissa, että nyt katsoin viisaammaksi jäädä kaupunkiin. Miten se menikään. Tämä ei ole enää sinun vaan minun ja Riitan koti. Siskon porukkakin on risteilyllä. Luulen, että sisko pakoilee jotain, vaikka ei sitä myöntäisikään. Tiedän vaan, miten paljon häntä loukkasi epämääräinen riitely isän ja Riitan kanssa kolme vuotta sitten juhannuksena. En uskalla edes toivoa, että joskus voisimme olla kaikki yhdessä porukalla jonkin juhlan ilman, että joku traumatisoituu. (Vitsi.)

Myönnetään, olen hieman surullinen.

Olen syönyt paljon kaikkea hyvää ja kerännyt motivaatiota jatkaa terveellisemmällä ruokavaliolla. Onneksi lonkka on ollut hyvässä kunnossa ja olen ottanut tavaksi kiittää itseäni ja kroppaani jokaisesta treenistä, jonka se jaksaa tehdä. Jatkuvaa ärsyttävää kipua ehti kestää niin kauan, että jokainen kivuton hetki ja askel ovat yhtä juhlaa.