Yksinäisyyden ytimessä. Tämä tuli jostain netistä äsken esille. Mietin pitkään, miksi piano kuulostaa niin tutulta ja milloin olen tätä kuunnellut. Sitten jäljitin itseni soittamassa kyseistä pätkää yhden hörhöpaikan pianolla, kun olin kokeilemassa työkuntoani ja sosiaalista elämää pössähtäneiden keskellä. Tuntuu, että siitä ajasta on ikuisuus.

On todella häiritsevää, etten muista kaikkea mitä lähivuosina on tapahtunut. Vuodesta 2007 muistan sokkotreffireissun San Franciscossa. Senkin lähinnä siksi, että olen säästänyt kyseisen reissun lentolipun. Vuodesta 2006 muistan illan kun Mika soitti, että äiti saa uudet keuhkot ja kummipojan iästä voin päätellä, että hän syntyi saman vuoden tammikuussa. Onneksi muistan paljon arvokkaita hetkiä kultapoitsuni kanssa. Ensimmäisen tapaamisen, ristiäiset ja muita hetkiä. En saa päähäni, mitä ongelmia kummipojan syntymässä oli. Jokin vaaratilanne siinä oli kehittymässä, mutta kaikki meni onneksi hyvin. Miten sellaista voi tarkistaa siskolta jälkikäteen. Kai tuollaiset järkyttävät tapahtumat pitäisi olla kirkkaana mielessä. Ahdistavaa, että kaikki pitää hakea jostain sankan sumun takaa eikä mistään saa kunnolla kiinni.

Olo on muuten helpottunut tuon opettajaepisodin jälkeen. Juttelin yhden hörhökaverini kanssa lyhyesti asiasta. Hän oli juuri saanut negatiivista palautetta siitä, että hän on liian äänekäs eikä anna muille ollenkaan tilaa. Eipä ole helppoa sitten räpätädeilläkään. Isälle kerroin tästä, ja hän suhtautui asiaan tavalliseen tapaansa. Rauhallisesti totesi, että se ihminen varmasti uskoi olevansa oikeassa ja että negatiivisten arvostelujen takana on aina omat kasvupaineet ja ongelmat. I so love my dad.