Nyt on synkistelty yli äyräiden, joten ei kiitos tätä enää. Talvella saa olla myrtsi, mutta ei enää tähän aikaan vuodesta, kun aurinko alkaa paistaa ja tulee kesä.

Hommasin tänään itselleni beetasalpaajat jännittämiseen, joten uskallan toivon mukaan luopua rauhoittavista esiintymistilanteissa. Rauhoittavat ovat ihan ok, mutta samalla menee muisti, mikä on ärsyttävää.

Maanantaina aloitan dieetin, jonka varmasti aloittaa aika moni muukin. En usko ehdottomuuksiin, joita dieetti jossain määrin tarjoaa, mutta en vaan jaksa enää tätä syömistä. Lähtevällä kilomäärällä ei niinkään ole väliä (no todellakin on!) kuin sillä, että pääsisin eroon herkuilla elämisestä ja tästä mitäänsanomattomasta paskasta olosta. Lyllerrän vaan täällä läskeineni ja mietin, mitä hyvää seuraavaksi söisin.

Luin juuri lehdestä, kun yksi nainen tuumasi, että hänen naiseutensa ei ole kiloista kiinni. No minun on. En tunne itseäni tällaisena ja olo on koko ajan äärimmäisen epämukava. Kaukana ovat ne ajat, kun viuhdoin menemään kaupungilla itsevarmana ja seksikkäänä ilmestyksenä (ainakin ja ehkä vain omasta mielestäni, hah). Nyt yritän olla katsomatta vastaantulijoihin, jos ylipäätään lähden vapaaehtoisesti ulos ja vaatteet pitää valikoida sen mukaan, miten mahapoimut leviävät ympäristöön.

Tuollaistako on kolmekymppisen sinkkunaisen elämä, sanoi Riitta kerran. Sitä mietin, että ei voi olla. Haluan jotain muuta sisältöä elämään kuin ruokaa, jos täällä on pakko elää.

Mistä päästään siihen, että minulla on työhaastattelu viikon päästä. Toivoa sopii, että saan paikan ja selviän säikähdyksellä taloudellisesta katastrofista.