Suru tekee ärtyneeksi ja suoraan sanottuna vittuuntuneeksi. Riitelemme koko ajan siskon kanssa jostain ihan älyttömästä asiasta. Yritän pitää hermoni kasassa ja sietää mitä ikinä tulee vastaan, mutta silti kiehuu pahasti yli. En ymmärrä, miksi sisko hankkiutuu raskaaksi, jos se olotila on niin hankala pahoinvoinnin ynnä muun takia. Hormonit ilmeisesti hyrräävät vähän ylikierroksilla, kun rouva hermoilee ja raivoaa mistä milloinkin. Osansa saa siskon koira, jolle sisko huutaa ja välillä taitaa potkaistakin sitä. Siis kuka voi potkaista tai edes huitaista omaa koiraansa. En millään voi ymmärtää, mutta minulla ei olekaan koiraa eikä tule.

Ja sitten nämä vieraat, jotka tuovat kauniita kukkapuskia ja esittävät kyynelsilmin osanottonsa. Tiedän, että kaikki tarkoittavat hyvää ja uskon, että on vaikea tulla taloon, josta on vuoden sisällä kuollut kaksi henkilöä. En minäkään osaisi tuollaisessa tilanteessa sanoa mitään. Mutta siinä se onkin. Jos ei olisi mitään hyvää tai järkevää sanottavaa, olisin hiljaa. HILJAA ja sanoisin, etten tiedä mitä sanoa. Mutta kun on näitä ihmisiä, esimerkiksi kummitätini ja veljen tyttöystävän äiti, jotka luennoivat siitä, kuinka meillä nyt on tällainen tilanne ja tätä kestää aikansa ja sitten joskus alkaa helpottaa. Voi saatanan saatana.

Tämä tällainen tilanne sattuu olemaan sellainen, joka ei mene viikon tai neljän päästä ohi. Tämä on ja pysyy. Äiti on kuollut eikä tule enää takaisin. Mistä kukaan voi tietää, helpottaako suru ja arjen eläminen ilman äitiä vai kestääkö tätä ikuisuuden tai sekoammeko ehkä tähän. Kukaan ei voi tietää, miltä meistä tuntuu. On todella loukkaavaa ja ärsyttävää antaa ymmärtää, että voisimme jonkin ajan kuluttua jatkaa normaalisti elämää. Mikään ei enää koskaan ole normaalia. Se ei ole vuoteen ollut sitä eikä koskaan enää ole. Turha siinä on kenenkään tulla sanomaan, että joskus helpottaa.

Olen erittäin kiitollinen ystävilleni, että he antavat tilaa, tarjoavat apuaan ja sanovat suoraan, jos he eivät osaa sanoa äidin kuoleman jälkeen mitään. Se on rehellistä ja aitoa kohtaamista. Mutta luulen, että monelle on helpompi turvautua kömpelöihin lausahduksiin kuin jäädä hiljaiseksi. Hiljaisuutta pelätään.

Pappi kävi tänään. Tuntui ihan hullulta taas istua samaisella sohvalla kuin vajaa vuosi sitten ja käydä siunaustilaisuutta läpi. Viimeksi äiti istui minun vieressä, ja nyt yhtäkkiä puhutaankin äidin hautajaisista. Ei millään mene jakeluun.