Kävin tänään aamuköpöttelemässä läheisellä rannalla. Tuli niin elävästi mieleen viime kesä ja heinäkuulta yksi viikko, kun hengailimme Naapurin kanssa hyvinkin sopuisissa merkeissä.

Kävimme monta kertaa uimassa ja istuimme penkeillä ihailemassa kesäistä järvimaisemaa. Silloin suurimmat huolenaiheeni olivat valkoinen iho, reisien selluliitit ja liian pienet silikonit.

Näistä murheista huolimatta nautin aivan tosi paljon ulkona olemisesta ja siitä, että uskalsin mennä ihmisten ilmoille uimaan järveen.

Alkoi itkettää, kun kävelin rannalla. Tuli niin surullinen olo. Omasta ulkonäöstä luopuminen on tuskaa.

En halua katkeroitua enkä katua menneitä. Silti toivon, että olisinpa ollut tyytyväinen aiempiin rintoihini enkä olisi lähtenyt hakemaan isompia täytteitä. Silloin kukaan ei olisi todennut minulla rintasyöpää. Kukaan ei olisi leikannut rintojani pois.

Minä eläisin parasta mahdollista, omannäköistä ja työntäyteistä elämää. Tapaisin asiakkaita ja saisin rahaa niin paljon säästöön, ettei minun ikinä enää tarvitsisi tehdä niin sanottuja oikeita töitä.

Sitten jossain vaiheessa syöpä olisi vain tullut ilmi ehkä jo niin pahasti levinneenä, että ei olisi tarvinnut miettiä mitään hoitoja, paitsi hautajaisten järjestämistä.

Jos. Jos. Jos.

Melkein kaikki sanovat, että onneksi syöpä löydettiin ajoissa. Se on todella raskasta kuulla. Toistan: se on todella raskasta kuulla.

Minä sanon siihen perään, että olen eri mieltä ja että olisin mieluummin ollut tietämättä.

Vastaukseni vähän aina järkyttää ihmisiä. Eihän kukaan halua kuulla, että joku olisi valmis kuolemaan tai että jotain ei niin kiinnosta pelkkä hengissä säilyminen, vaan esimerkiksi sellainen sivuseikka kuin elämänlaatu.

Minä kumminkin sanon asiat suoraan. Minua ei tällä hetkellä paljon kiinnostele, mitä ihmiset ajattelevat minusta.

Lähdin eilen ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen kaupungille. Istuin kahvilassa talvitakki päällä, koska en pystynyt ottamaan takkia pois. Vähän väliä kävi mielessä, katsooko joku, että tuolla naisella on syöpä. Ihan hullua, tiedän.

Kävin urheiluliikkeessä kokeilemassa topattuja tukiliivejä ja löysinkin yhdet ihan siedettävät. Kokeilin myös liian pieniä yläkautta laitettavia liivejä, joita en meinannut saada enää päältä pois. Siinä iski oikea hiki ja tuskanhiki, kun pähkäilin, miten ihmeessä saan ne hiton liivit riisuttua. Onneksi lopulta sain. Haavat eivät ratkenneet eikä muutakaan vauriota tullut. Paitsi ehkä henkisiä.

Yhdestä vaatekaupasta löysin juuri sellaisia mustia vaatteita, joita olin ajatellut ostavani isommilla rinnoilla. Tuli niin paska fiilis. Miten epäreilua, vaikka tiedän, että tässä hullussa maailmassa mikään ei ole epäreilua eikä sen puoleen reiluakaan.

Jossain kohtaa alkoi vituttaa ja mietin, että en anna tämän paskan nujertaa minua. Kaivan seksikkyyteni uudestaan vaikka kirjaimellisesti perseestä, mutta en anna periksi. Selviän ihan kaikesta, mitä minulle annetaan.

Sille on syynsä, miksi jouduin tai sain katsella äidin kitumista ja kärsimystä vuosikaudet. Äiti oli vakavasti sairas, mutta hän ei luovuttanut eikä antanut periksi koskaan. Enkä tarkoita sellaista hampaat irvessä taistelua ja kapinointia, vaan nöyrää ja hiljaista hyväksyntää tämän niin sanotun elämän tosiasioiden edessä.

Minua vituttaa, ahdistaa, itkettää, naurattaa ja välillä tuntuu, että voisin repiä tämän runnellun kroppani palasiksi. Silti tiedän, että selviän tästäkin. Elämä jatkuu, vaikka omani on hetkellisesti päätepysäkillä.