”Anteeks, kun laitan viestiä, mutta pakko kysyä, miten sulla menee siellä?” (10.4.2026)

Niinhän siinä kävi, että kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta, laitoin Kördelle eilen viestiä. Ahdistus ja ikävä kävivät niin kovaksi, että en vain malttanut olla hiljaa.

Säälittävää, mutta näin heikko naisihminen voi näköjään olla.

Körde jätti illalla seitsemän viestiä, jotka hän ehti poistaa, ennen kuin pääsin niitä lukemaan. Ainoa viesti, joka jäi jäljelle, oli peukku ja I love you.

Juttelimme tänään vartin puhelimessa, ennen kuin Körden piti lähteä töihin. Pelkkä miehen äänen kuuleminen rauhoitti oloni, ja melkein unohdin parin viikon kärvistelyni.

Körde oli poistanut (salaisen) numeroni eikä ollut löytänyt netistä työnumeroanikaan. Hän olisi halunnut ottaa jo aiemmin yhteyttä. En tiedä, uskonko häntä, mutta ei kai sillä ole väliäkään. Minulle riittää, että hän oli taas muutaman päivän kiehunut raivoissaan ja sitten palannut ikävöimään minua.

Eihän tässä ole mitään järkeä. Tiedän, mihin sekasotkuun olen taas itseni laittamassa. Ei viisikymppinen mies muutu yhtään sen enempää kuin minäkään. Kumpikin jatkaa samaan malliin. Tiedän jo, että seuraava matsi tulee viimeistään toukokuun alussa, kun lähden seuraavalle työkeikalle. Sitten itken taas silmäluomet turvoksiin ja yritän ymmärtää, mihin kaikkeen olen Körden mielestä tällä kertaa syyllistynyt.

Mutta ajatuskin siitä, että pääsen parin viikon päästä Körden iholle. Huokaus. Se ihminen on kuin huumetta.