Kävin pari viikkoa sitten ravintovalmentajalla. Käynnistä jäi tosi hyvä fiilis. Olen vuosikaudet hakenut apua syömisongelmiini, pettynyt ja taas yrittänyt ja pettynyt entistä pahemmin. Nyt tuntui pitkästä aikaa, että joku tajusi, mitä tuskaa syöminen minulle on.

Nainen suositteli minulle melko vaativaa ruokavaliota, jolla olisi hänen mielestään hyvä lähteä kohentamaan elimistön ja sitä kautta koko ihmisen vointia. Otan tietoisen riskin, että syömishäiriöni vain pahenee tästä kokeilusta, mutta en voi muutakaan. En jaksa enää.

Ruokavaliokokeilua on takana reilu viikko. Viime viikko oli yhtä pitkää kärsimystä. Minulla oli neljä työvuoroa, jotka kuormittivat kaiken muun paskan lisäksi.

Reilun viikon aikana en ole syönyt yhtäkään leipää, riisipiirakkaa, pullaa tai niiden erinäisiä korvikkeita, joita olen mestari kehittelemään. Kahvin määrän olen vähentänyt vajaaseen kuppiin per päivä, kun aiemmin saatoin leipämättöjen siivittämänä juoda litrankin kahvia kerralla. Eläinperäisistä tuotteista syön vain hunajaa eli syön lähes vegaanisti tällä hetkellä.

Vatsan turvotus alkoi laskea parin päivän jälkeen ja mahakivut ovat vähentyneet selvästi. Painoa en ole erityisemmin seurannut, koska en halua, että tästä tulee jälleen uusi laihdutusyritys, jonka väärä vaakalukema vesittää. Ykköstavoitteeni kun on kohentaa terveyttä ja vasta sen jälkeen laihtua.

Siinä olivat hyvät puolet, mutta entäs ne huonot. Huh huh. Tiesin, että olen pahasti riippuvainen syömisestä ja omista pikku syöminkihetkistä, mutta että näin.

Viime viikolla tuntui joka päivä, että ihan vain sekoan, kun tuntuu niin pahalta. Töissä oli muutama haastava asiakastilanne, joissa jouduin käyttämään kaiken itsehillintäni, etten lähtenyt vittuilemaan asiakkaalle takaisin. Normaalisti olisin pystynyt hiljentämään mieleni sillä, että olisin suunnitellut jonkin syömiskuvion palkinnoksi hankalasta työpäivästä. Nyt sitä palkintoa ei ollut.

Ihan kuin sisältä olisi revitty jotain irti, kun jouduin vain elämään kaiken paskan läpi enkä saanut pyyhittyä sitä syömällä pois.

Lämmin kasvisruoka ei maistu miltään verrattuna hillittömään voileipä- ja pullakasaan. Maku ei niinkään ole se pointti, vaan helpotuksen ja turvallisuuden tunne, joka syömisestä tulee. Tai tuli ennen.

Syöminen on vuosikaudet ollut se juttu, josta saan kovimmat kiksit. Nimenomaan yksin syöminen, ehkä salaa syöminen, suurien määrien syöminen. Siinä on jotain niin rentouttavaa ja turvallista, että en tiedä, mistä muusta sellaisen tunteen ja olon voi saada.

Mitä jos en koskaan enää tunne oloani yhtä turvalliseksi ja helpottuneeksi? Se tässä surettaa. Säälittääkin. Miten ihminen ajautuu siihen pisteeseen, että riisipiirakka- ja pullakahvit ovat parasta elämässä? Aika kamalaa.

Kurjista olotiloista huolimatta olen ylpeä itsestäni. Jatkan sitkeästi ainakin seuraavaan akupunktiokäyntiin asti. Haluan nimittäin nähdä, huomaako akupunktiohoitaja minussa kuukauden ruokavaliokokeilun jälkeen mitään muutosta. Ja tuntuuhan se hyvältä, kun huomaa, että selviää arjesta ilman, että kaikki pitää nollata överisyömisellä. Jollain kierolla tavalla nautin siitä kärsimyksen ja pahan olon tunteesta, joka iskee, kun en saa sitä, mitä haluan. Ääretön vitutuskin menee jossain kohtaa ohi.