Enää yksi työpäivä jäljellä. En tiedä, pääseekö sitten itku vai nauru vai molemmat. Olen aivan puhki. Enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Töissä on jotenkin painostava ilmapiiri eikä se johdu vain tästä yhdestä haastavasta hoitajasta. Ehkä minulla on asenneongelma enkä vain osaa sopeutua paikan toiminta- ja työskentelytapoihin tai toistensa päälle kovaan ääneen kailottaviin akkoihin. Olisi edes joku näppärä mieshoitsu värittämässä porukkaa, mutta ei.

Tänään olin saunottamassa viisi tuntia. Viimeinen saunotettava oli parikymppinen poika, joka on vakavasti sairas. Hänellä oli kaksoispaineventilaattori, joka peittää kasvot melkein kokonaan. Kun hän käänsi päätään, sisällä oikein muljahti. Ne suuret kauniit silmät olivat ihan kuin Mikalla. Hiuksetkin olivat samanlaiset. Tuli hirveä ahdistus ja siinä oli taas pinnisteltävä äärimmilleen, että pystyin olemaan ja puhumaan normaalisti hänen kanssaan. Mietin vain, miten noin nuori joutuu kovin kärsimään ja mitä hänen ja omaisten päässä pyörii, kun hän tietää kuolevansa. Aivan järkyttävää.

Mutta minä hymyilin, yritin naurattaa poikaa ja sainkin nauramaan. Jostain vain saan voimaa kestää vaikeat kohtaamiset töissä ja itku tulee sitten kotona.

Eilen luin yhden tutun fb-päivitystä, jossa hän suri kissansa syöpädiagnoosia. Pyörittelin täällä itsekseni silmiäni, kun luin kavereiden laittamia kommentteja. Siellä oli monta osanottoa suruun. Tiedän, en ymmärrä mitään lemmikkirakkaudesta ja siitä, miten eläin voi olla tärkeämpi kuin ihminen. Mutta aika kornilta tuo osanottoketju tuntui, kun mietin, mitä ihmisraunioita ja kauheita kohtaloita näen joka päivä töissä. Joo-o, olenpa taas hirveä ja kylmä ihminen.

Viikko sitten olin maalla isän luona. Selvisi, että uusperheidyllissämme on pieni särö. Isä oli kertonut siskolleni, että Riitta pitää häntä vaikeana ihmisenä. En ole täysin perillä koko jutusta, mutta sisko oli ihan hajalla, kun hän kertoi asiasta. Kysyin, saanko puuttua asiaan (ja järjestää niin, että kaikki ovat taas kavereita keskenään), sisko sanoi etten saa. Isä tai Riitta ei kumpikaan maininnut minulle mitään asiasta. Arvaatteko, ketä alkoi ahdistaa.

Sisko laittoi Riitalle sähköpostia alkuviikosta. Riitta vastasi jotain, että heillä on ajatus- ja toimintatavoissa tiettyjä eroavaisuuksia ja että jutellaan lisää, kun nähdään. En ymmärrä. Minusta Riitta on upea ihminen ja siskostani taas tiedän, että hänellä ei ole mitään Riittaa vastaan. Luulenpa, että vuoden takainen juhannuskaaos kummittelee Riitan mielessä edelleen. Niin ja Riitta oli kirjoittanut, että hänen on aika vaikea olla meillä kotona.

Alkoi ahdistaa vähän lisää. Mietin, miten voisin auttaa Riittaa, että hänellä olisi parempi olo isän luona. Isässä ei siis ole mitään ongelmaa, lähinnä kai talo ja se ympäristö, jossa on aiemmin elänyt onnellinen perhe. Ja ikävä tosiasia on se, että Riitta ja isä eivät olisi koskaan tavanneet, jos äiti ei olisi kuollut. Kai sellainen kaivelisi kenen tahansa mieltä.

Yritän, etten alkaisi murehtia liikaa. Ehkä parhaiten autan kaikkia, jos pysyn itse terveenä enkä aiheuta lisähuolta omalla voinnillani. Ja täytyy jutella Riitan kanssa, kun menen maalle seuraavan kerran. En voi ratkaista kaikkien ongelmia.