Sain tänään käsiini oikovedoksen kirjastani, kannet ja kaikki muu mahdollinen. Olin niin ikionnellinen, että kädet täristen selailin tekelettä läpi. Tässä se vihdoin on. Enää joitakin korjauksia ja kirja lähtee painoon ja myyntiin. Jipii.

Mutta sitten. Jostakin hemmetinmoisesta syystä päässäni alkaa pyöriä repeatilla se iänikuinen nauha, joka ei koskaan kulu loppuun. Liian huono, liian vähän sivuja, turhan ylidramaattinen, liikaa tunteiden hehkutusta, liian minäkeskeinen, liian paljastava, liian henkilökohtainen.

Huonohuonohuono. Pitäisikö nyt jättää kaikki kesken, kun en ole ehtinyt tuhlata parin tonnin edestä euroja. Pitäisikö kuitenkin käyttää äidin henkivakuutusrahat johonkin järkevämpään ja tärkeämpään asiaan kuin vähäpätöiseen kirjaani. Mitä jos lähisuku ja tutut pitävät minua entistä tyhmempänä, kun ovat tekeleen lukeneet. Mitä jos olen heidänkin mielestään huono ja epäonnistunut, kun revittelen jollain läheisen kuolemalla. 

Mitä jos kaikki pitävät minua tyhmänä ja ääliönä, kun luulen, että joku haluaisi ostaa kirjani. Kuka maksaisi mitään jostain niin ala-arvoisesta ja surkeasta mukateoksesta. Ja miljoona, miljoona muuta mitäjossia.

Mistä tällainen itseinho ja omien tekemisten loputon arvostelu oikein tulee. Pää hajoaa, kun mielessä pyörii aina vaan uusia ja uusia haukkumisia. Miksi en voisi olla tyytyväinen vaikka siihen, että ylipäätään sain vajaat sata sivua kasaan noinkin raskaasta aiheesta. Miksi kaikkien kirjojen pitäisi olla 200- tai 300-sivuisia romaaneja. Eikö vähempikin riitä, eikö.

Ja mitä jos joku on samaa mieltä yhden kustantajan kanssa siitä, että kirjani on falskia surupornoa. Voi apua.

Edit

Isän tekstiviesti sai tässä vaiheessa itseruoskintaa hymyilemään. Minä paikkaan sitä kröhömiä sitten parhaani mukaan. Tarkoitti siis, että hän sponsoroi kirjaani sen verran kuin on tarpeen, että projekti saadaan vietyä loppuun. Onneksi minulla on vielä isä.