Ankeahkon viikon paras uutinen on se, että minulla on nyt matkarahat kasassa joulukuun matkaa varten. Kiitos siitä yhdelle avuliaalle ihmiselle, joka onnekseni ei lue blogiani. Yksi helpotuksen huokaus. Nyt vain jännätään, minkälaiset kolme koulupäivää minulta jää väliin ja miten kusessa olen korvaavien tehtävien ynnä muiden kanssa. Mutta nou hätä, kunhan vain pääsen pakoon elämää, joulua ja syntymäpäivääni.

Teija (veljeni tyttöystävä onnettomuuteen asti) meni viikolla kihloihin. Itkuhan siinäkin pääsi, kun kuulin. Oikeasti hienoa, että nuori nainen pystyy jatkamaan elämäänsä ja on löytänyt uuden onnen ja tukea surussaan. MUTTA kun se olisi voinut olla minun veljeni, joka olisi nyt onnellisesti kihloissa. Ja minun veljeni, joka eläisi. Tuskaa.

Torstaina yllätin itseni, kun juttelin parikymmentä minuuttia bussimatkalla yhden meidän ryhmän tyttösen kanssa. Huomasin, että ei kaikkia ihmisiä tarvitse inhota tai heistä ärsyyntyä. Voi jopa huomata, että ulkonäkö pettää pahemman kerran ja kaiken takaa paljastuu kiva ja mielenkiintoinen ihminen. Hyvä minä, suvaitsevaisuuden ihmelapsi.

Samaisena torstaina koin epätoivon hetkiä koulussa. Tavallisesti menen harmaassa mielialassa, 35-40 pistettä BDI-asteikolla, mutta sitten tulee niitä hetkiä, kun syöksyn jonnekin syövereihin. Hetket tulevat koska vaan, ei niihin osaa varautua. Tuo syöksy lähti yhdestä vimmaisesta ryhmätyökeskustelusta, jossa ei mielestäni ollut mitään järkeä. Mietin siinä tunnilla, ovatko kaikki muut oikeasti niin kiinnostuneita ja innoissaan aiheestamme vai haluavatko he vain päteä opettajan edessä ja saada hyvän numeron. Tuli niin helvetin turhautunut olo, kun minua ei ikinä kiinnosta mikään.

Turhautuminen jatkui harjoittelutunneilla. Petasimme petejä. Huoh. Mietin siinä, tätäkö minä oikeasti haluan. Työn, jossa vaihdan potilaiden lakanoita päivästä ja vuodesta toiseen. Ei kurttuja eikä muhkuroita lakanoihin ja kolmiot joka helvetin kulmaan, että pysyvät valkokankaat paikoillaan. Pakokauhu. Ja jälleen katsoin ympärilleni vain nähdäkseni, että muut näyttivät olevan touhusta innoissaan.

Onneksi on ihana rakas sisko, joka jaksaa muistuttaa, miten monenlaista työtä sairaanhoitajan koulutuksella voi tehdä. Kunpa vain jaksaisin pitää sen mielessä ja muistaa, että esimerkiksi mielenterveystoimistossa (jonne yhtenä esimerkkinä haluaisin töihin) harvemmin pedataan petejä tai kuljetaan yliseksikkäissä hoitsuteltoissa ja terveyssandaaleissa.

Yhtenä päivänä ehdin ottamaan päikkärit ja näin unta veljestä. Hän oli unessa pieni poika. Pidin veljeä sylissäni, puristin kaulasta ja sanoin, että sinä, sisko, äiti ja isä olette parasta, mitä maailmassa voi olla. Voi että, mitä antaisinkaan, jos vain saisin veljeni takaisin. Tai että pääsisin hänen luokseen.