Juttelin äsken isän naisystävän kanssa. Isä oli reilun tunnin ulkohommissa, joten oli niin sanotusti aikaa avautua. Riitta kyseli ensin pintapuolisia juttuja, kunnes päätyi kyselemään kirjastani ja elämästäni. Sanoi, että ensimmäinen lukukerta meni hujauksessa vain itkemällä läpi. Toisella kerralla hän oli sitten alkanut miettiä, minkälaista elämäni mahtaa olla. Sanoin, että ei se oikein ole minkäänlaista.

Kerroin, miten kova isku veljeni kuolema oli ja miten olisin halunnut kuolla hänen puolestaan. Ja miten vaikea on elää, kun nuo asiat vain pyörivät mielessä ja mikä pahinta, on aikaa ajatella. Itkuksihan se lopulta meni molempien osalta. Juttelimme Riitan mahdollisesta muutostakin, mistä tuli vähän kevyempi olo. Ei taida tosiaan olla Riitalle helppo juttu muuttaa tähän taloon.

Tämä päivä onkin mennyt itkiessä. Aivan käsittämättömän raskas olo. Olen kyllä tosi kateellinen niille, jotka voivat hyvillä mielin odottaa ja valmistella joulua. Kuinkahan moni oikeasti tajuaa, mikä onni on, jos on perhe, jonka kanssa viettää joulua. Tai jos ei ole kuolleita läheisiä kummittelemassa mielessä. Tai jos ei ole sellainen olo, että haluaisi vain kuolla.