Pyysin isältä eilen veljen kuolinsyylappusta, mutta sitä ei jostain syystä löytynyt. Sen sijaan isä antoi minulle luettavaksi poliisin tekemän onnettomuusraportin, jossa oli selvitetty yksityiskohtia ja kuolinsyytä selvällä suomen kielellä. En oikein ymmärrä, miksi en ole tähän mennessä koko raporttia lukenut, vaikka siitä oli puhetta jo vähän kuoleman jälkeen.

Tuntuu, että tuo muutaman sivun raportti on kuin kymmenen vuoden joulu- ja syntymäpäivälahjat pienelle lapselle samalla kertaa. Helpotus saada tietoon juuri niitä yksityiskohtia, joita olen mielessäni pohtinut. Vaikka isä on parhaansa mukaan yrittänyt selventää onnettomuuden kulkua, on kuitenkin eri asia lukea kaikki poliisin ja onnettomuustutkijoiden selvittämänä.

Alahuulen pehmytrakenteet olivat koko alaleuan alueelta revenneet irti leukaluusta ja sekä henkitorveen että keuhkoputkiin pitkälle ääreisosiin oli vuotanut verta.

Kuolema on aiheutunut traumaattisesta lukinkalvon alaisesta verenvuodosta ja aivoturvotuksesta. Kuolemaan myötävaikuttaneina tekijöinä ovat olleet suun ruhjevammat ja niistä aiheutunut veren hengittäminen sekä rintanikaman murtuma.

Sitä hieman ihmettelen, miten ulospäin kasvoista ei näkynyt mitään merkkiä siitä, että joku alahuulen pehmytrakenne olisi revennyt leukaluusta. Tai että rintakehä näytti ulkopuolelle normaalilta, kun katsoin sitä sairaalan ruumispedillä.

Silloin sairaalassa seuraavana päivänä veli näytti ulospäin ihan normaalilta, niin kuin olisi vain nukkunut. Ainoastaan kasvoissa oli joitakin verinaarmuja ja ruhjeita plus rintakehässä vähän mustelmia.

Mietin yöllä pari tuntia veljen onnettomuutta ja sitä, mitä hän mahtoi hyppyrin kohdalla ajatella ja ehtikö häneen sattua vai pimenikö kaikki hetkessä. Toisaalta muistissa ovat vielä ne lohduttavat unet, joissa veli kertoi, ettei hän ehtinyt ajatella mitään eikä häntä sattunut kuolinhetkellä.

Pää on kipeä jatkuvasta asioiden vatvomisesta. Siskon porukka tulee tänään enkä millään jaksaisi hälinää ja leikkimistä poikien kanssa. Mutta pakko vaan jaksaa, kun näemme kuitenkin aika harvoin.

Eilen muuten juttelimme vähän siskon kanssa puhelimessa. Hän sanoi, että lähtee tätä nykyä heti ulos koiran kanssa lenkille, kun mies tulee töistä. Ei kuulemma jaksa poikia.

Kysyin, miksei hänen miehensä voi jäädä poikien kanssa kotiin ja sisko lähteä takaisin töihin. No ei kuulemma onnistu, kun miehellä on vielä heikommat hermot kuin hänellä. Hohhoijaa.

Sanoin, että eikö kannattaisi käyttää vaikka osteopaatilla pienempää poikaa, jos hän vain itkee suurimman osan ajasta. No, me emme poikaa minnekään osteopaatille tosiaankaan vie.

Kannattaisiko sitten hakea jotain apua, jos poikien kanssa on noin hankalaa. No, onko sinunkaan elämäntilanteesi mitenkään hyvällä mallilla. Joo, mutta nyt ei puhutakaan minun elämästä vaan teidän.

Ei auttanut tuokaan puhelinkeskustelu mitään. Sisko ei näköjään halua apua, joten en ymmärrä, miten minä voisin asiaan vaikuttaa. Jossain välissä yritän saada sanottua sen, että pojille voi jäädä pahoja traumoja huutamisesta, mutta en tiedä mitä muuta tässä voi tehdä.