Jäi vaivaamaan tuo eilinen negatiivissävytteinen vuodatus. Meinasin poistaa koko tekstin, koska on vaikea hyväksyä, että olen edelleen taipuvainen epätoivoon ja ahdistuneeseen oloon. Pitäisi vain muistaa, että kaikilla on huonot hetkensä eikä sen tarvitse tarkoittaa sitä, että heti syöksytään takaisin masennuksen syöveriin tai itsemurhan suunnitteluun.
 
Ilmeisesti asioiden pyörittely siirtyi taas suoraan unimaailmaan. Olin maaseutukodissa ja äiti oli vielä elossa. Tapoimme äidin kanssa pienessä vaatehuoneessa erään naisen. Käärimme hänet elävänä kelmuun ja suljimme johonkin laatikkoon, jotta hän tukehtuisi. Pian poliisit tulivat paikalle, ja äiti vieritti syyn pelkästään minun niskoilleni. Poliisi otti taskustaan puukon ja alkoi viiltää ihooni syviä viiltoja. Kuulemma saisin edes hieman kokea samanlaista tuskaa, mitä kelmuun tukehtunut nainen koki. Poliisi leikkasi puolet selkäni ihosta pois ja otti vielä hiukset ja päänahkan irti. Great.
 
Nyt alan oikeasti pakata matkalaukkua ja täyttää pääni vain hyvillä ajatuksilla. Mitä sitten jos olen normaalipainoinen läski ja tyytymätön itseeni. Pääsen kuitenkin kahdeksi viikoksi lomalle ja voin rauhassa kerätä voimia viimeiseen opiskeluvuoteen. Luvassa on aurinkoa, meren kohinaa, lämpöä, virkistäviä trooppisia sadekuuroja ja sitä minua, joka herää henkiin aina kun pääsen pois näistä arkiympyröistä. Elämä on nyt eikä sitten, kun painan tietyn verran.