Palasin reissusta keskiviikkona. Viime päivät olen lähinnä itkenyt, nukkunut ja toivonut, ettei tarvitsisi jaksaa enää. Toisin sanoen mikään ei muuttunut parin viikon loman aikana ainakaan parempaan suuntaan.

Lomakohde ja omat fiilikset siellä olivat kova pettymys. Toki tiesin jo ennalta, että masentuneena on lottovoitto, jos yhtäkkiä tuntuukin tosi kivalta ja hienolta. En silti mielestäni lähtenyt liian suurin odotuksin, vaan varovaisen toiveikkaana. Turpaan tuli.

Kun olimme olleet kohteessa pari päivää, sain illalla hirveän ahdistuskohtauksen. Päähän ei mahtunut mitään muuta ajatusta kuin se, että minun on pakko tappaa itseni. Että tästä umpikujasta ei ole muuta ulospääsyä. Jouduin ottamaan pitkästä aikaa rauhoittavaa, koska olo oli niin tuskainen. Mietin, että tuollaisessa tilassa joku impulsiivisempi tapaus ei jäisi miettimään vaihtoehtoja, vaan toimisi.

Tällä hetkellä olo on täysin toivoton. En jaksa enää yrittää. Minulla ei ole mitään voimia keksiä keinoja, joilla voisin piristää itseäni tai saada elämän tuntumaan joltain muulta kuin ihan vitun turhalta paskalta. Joudun kai hyväksymään sen, että loppuelämä on tätä näkymätöntä tuskaa joka päivä aamusta iltaan.

Joudun todella ponnistelemaan, etten romahda, kun sisko soittaa tai äsken, kun puhuin isäni kanssa. En jaksaisi suojella läheisiäni, ehkä he eivät sitä tarvitsisikaan. Mutta jotenkin tuntuu, että mitä harvempi tietää, kuinka huonossa kunnossa olen, sitä helpompi minun on olla. Samalla voin uskotella itselleni, että vielä on toivoa.

Terapeutti kysyi, mikä tekisi kuoleman odottamisesta miellyttävämpää. En tiedä. En todella tiedä. Toivon vain, että sitä odotusta ei olisi enää kauan jäljellä.