Joka ilta kun laitan telkkarin ja koneen kiinni, tulee hiljaista. Menen huokaisten sänkyyn (oikeasti ääneen huokaisen, kun ottaa niin koville nousta ylös ja mennä vessan kautta sänkyyn) ja laitan kännykkään herätyksen ja vehkeen äänettömälle.

Olen kohta kaksi pitkää vuotta miettinyt joka ikinen ilta, jättäisinkö puhelimeen kuitenkin äänet päälle, jos sattuukin jotain ikävää ja taas joku kuolee. Ettei tarvitsisi herätä ovisummerin ääneen, kun joku tulee noutamaan minua ennen kuin ehdin tehdä itselleni jotain. Ovisummerissa on ankea ääni.

Tiedättekö, miltä se tuntuu. Kun joka ilta miettii nuo samat kuviot läpi ja kaikki painajaismaiset yksityiskohdat veljen kuolinillalta ja sitä seuranneesta elämästä jos sitä elämäksi edes voi kutsua iskevät mieleen. Lääkityksessä oli se hyvä puoli, että pystyin melkein milloin vaan sanomaan STOP ja pysäyttämään tuon ajatuskierteen. Nyt kun lääkkeitä ei enää ole, kaikki vaan tulvii ja tulvii mieleen. Ei mitään mahdollisuutta paeta tai poistua paikalta.

Merjan kanssa mietimme paluulennolla, että luulisi että pahat asiat joskus loppuvat ja elämä kääntyy parempaan suuntaan. Että onhan se oikeastikin aika kohtuutonta, jos kärsii ja kituu koko ajan ja hakkaa päätänsä seinään. Jos ei itse keksi kääntösuunnitelmaa, jonkun pitäisi se näyttää ja opastaa takaisin kohtuullisemmalle tielle. Eikö.

Näissä keveissä mietteissä toivotan kaikille hyvää ystävänpäivää huomiselle. Onneksi minulla on tällä hetkellä sen verran rahaa, että pystyn huomenna lähtemään vähäksi aikaa siskoni luokse "lepäämään". Luulen, että sekoamispiste on lähettyvillä.