Tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Yritän saada ulos joitakin ajatuksia, että muistaisin myöhemmin mitä päässä on liikkunut. Sähköhoito sotkee edelleen muistia.

Kulunut viikko on ollut todella uuvuttava. Olen riidellyt niin paljon siskoni kanssa, että oikein oksettaa. Minä kun yleensä välttelen riitoja viimeiseen asti, mutta siskon kanssa on mahdotonta vain tyytyä olemaan hiljaa. Hänellä on oikeus huutaa, raivota ja sanoa mitä vaan, mutta jos minä teen saman, se on väärin. Huusinkin (no ehkä vähän korotin ääntä) siskolleni yhtenä päivänä, että kyllä minäkin saan olla vihainen ja raivota, jos kaikki muutkin saavat. En tajua, miten sisko jaksaa elämäänsä, kun hän on niin hermoheikko koko ajan. Luultavasti hän ajattelee jotain samankaltaista minun elämästäni, joten tasoissa ollaan.

Mummu tuli eilen kotiin tätieni (isän siskoja kaksi kappaletta) luota. Hän oli aivan sekaisin. Minä yritän olla kärsivällinen, ymmärtää, kuunnella samat jutut miljoona kertaa ja lohduttaa häntä. Olen silti hiukan katkera. Mummulta on kuollut pojan vaimo, mutta minulta on kuollut äiti. Miksi minun pitää aina olla se, joka lohduttaa muita. Kuka lohduttaa minua. Ja miksi aina otan sen raskaan osan, koska oma valintanihan se on. Voisin olla yhtä välinpitämätön ja toisesta korvasta sisään, toisesta ulos -kuuntelija, kuten siskoni, mutta minä murehdin mummun puolesta ja isän puolesta ja siskon. Ehkä siksi olenkin itse ihan lukossa. En tunne mitään.

Eilen istuin mummun kiikkutuolissa ja kuuntelin mummun itkua ja sekavaa höpötystä. Tässä vuorokauden aikana hän on ehtinyt kymmeniä kertoja toistella, miten hyvät välit hänellä on ollut äitini kanssa. Ja miten nyt on niin kova ikävä ja tyhjää ja hirveää. Siinä minä kuulen itseni sanovan, että tälle ei nyt vaan voi mitään ja pitää ottaa päivä kerrallaan. Melkein kuin itsekin uskoisin, mitä sanon. On vain sellainen monotoninen ääni ja tuijotus tyhjään. Mummu varmaan ihmettelee, mikä minulla on kun en edes itkua väännä koko ajan.

Isä lähtee tänään ruumisauton kyydissä hakemaan äitiä. Myöhemmin tänään viemme äidin kappeliin. Saan nähdä vielä kerran äidin. Hirvittää kyllä, mutta se on vain mentävä jotenkin läpi. Toivottavasti mummu ei lähde kappelireissulle mukaan. Tänään on sellainen olo, etten jaksaisi tukea ja lohduttaa yhtään ketään. Luulen, että minuun suru iskee vasta tänä iltana, kun pääsen kaupunkikodin hiljaisuuteen. Kaipaan omaa rauhaa ja hiljaisuutta tämän viikon jälkeen, mutta ahdistuksen vyöryminen ja syvyys pelottavat.