Olen alkanut pelätä ja kauhulla odottaa iltoja. Ilta-ahdistus on jotain niin voimakasta ja totaalista, että sen edessä on kovin heikko ja neuvoton. Tuntuu, että voisin repiä itseni palasiksi, että pääsisin irti tästä kehosta ja mielestä. Tähän asti olen kärvistellyt ilman rauhoittavia, koska en halua yhtään lääkettä lisää kokoelmaani. En tiedä, miten kauan kestän ilman.

Olen miettinyt paljon äidin kuolemaa. Rauhassa ja kaivaten, en itkien tai tolkuttomassa surussa. Olen kiitollinen äidille, kun hän antoi minulle viimeisenä tekonaan elämäni tärkeimmän, koskettavimman ja parhaan hetken. Se oli kun sain istua äidin vieressä, kun hän hengitti viimeisen kerran ja päästi viimein tuskastaan irti.

Puhuimme eilen terapeutin kanssa tuosta. Tuntuu kieltämättä omituiselta "hehkuttaa" ja olla kiitollinen jostain sellaisesta, mihin liittyy rakkaan läheisen poismeno ja lopullinen menetys. Mutta niin se vain on. En ole koskaan elämäni aikana elänyt yhtä paljon meneillään olevaa hetkeä kuin äidin kuollessa. Se tuntuu uskomattoman hyvältä, kun jatkuvasti elää ja on ajatuksissaan menneessä tai tulevassa. Ei koskaan juuri tässä ja nyt.

Kiitos äiti.