Kakkoserä Samin kanssa päättyi maanantaina. Minä käytännössä annoin miehelle mahdollisuuden valita, ja hän valitsi ykköspanon. Onneksi Sami otti jutun lopettamisen ensin puheeksi, koska minä olisin saattanut jäädä jahkailemaan.

Käsitän kyllä, että en voi pakottaa ketään välittämään minusta, mutta ei hylätyksi tuleminen koskaan tunnu hyvältä. Eikä se, että on aina ihan hyvä, mutta ei koskaan tarpeeksi hyvä.

Minä vain en riitä. En vittu ikinä riitä.

Siitä on noin kaksikymmentäkaksi vuotta, kun aloin iltaisin rukoilla, että kuolisin yöllä eikä tarvitsisi enää herätä aamulla. Kummipoikani on kohta siinä iässä, kun aloin toivoa kuolemaa. Se tuntuu hirveältä. Että jotenkin niin pienestä, vaikka toki jo teini-ikäisestä asti, kuolema on kummitellut mielessäni.

Viime aikoina olen toivonut samaa. Lisään toiveen päivän kiitollisuuslistan loppukaneetiksi. Tosin äsken kaupungilla kävellessä toivoin myös, että jos voisin saada vaikka kahden viikon kevyemmän ja iloisemman jakson. Edes kaksi viikkoa niin, että saisin elämää järjestykseen enkä ajattelisi päivittäin kuolemaa.

Onneksi on huumori ja rautainen selviytymiskyky. Niillä pääsee jo pitkälle.