Meillä oli eilen treffit K:n kanssa. Mies huomautti jossain vaiheessa iltaa, että minulla on takareisissä selluliittia.

Kyseinen huomautus ärsytti minua todella paljon. En käsitä, miten eläkeikää lähestyvä epäadonis kehtaa arvostella kroppaani ja tehdä sen vielä niin, että saa minut tuntemaan itseni aivan täydeksi ylipainoiseksi, löysäksi luuseriksi. Sisäisesti kiehuin raivosta, mutta totesin vain, että niinpä on.

Kommentin höysteeksi K kehaisi yhteisen ystävämme H:n täydellistä takapuolta, mikä entisestään lisäsi raivoani. Tyydyin toteamaan, että sellaisen persauksen saa, kun harrastaa kestävyyslajeja. Tarkoitin toki, että minun mielestäni parhaat pakarat tehdään salilla, mutta K ei asiaa hoksannut, vaan jäi haaveilemaan H:n perseestä.

Selluliittikommentista tuli aivan tosi ikävä fiilis. Ajoituskin oli täydellinen. Olenhan lähdössä parin viikon rantalomalle alkuviikosta. Vielä eilisiltaan asti olin erittäin tyytyväinen siihen, että olen vaikeuksista huolimatta saanut pudotettua painoa yhdeksän kiloa viime elokuusta ja pitänyt paketin olosuhteisiin nähden hyvin kasassa.

K:n tylytyksen jälkeen mietin hetken, että en enää ikinä kehtaa kulkea bikineissä, ja koko reissu on nyt paketoitu päin vittua.

Laitoin ystävälleni tilanteesta viestin. Hän myötäeli ja sanoi, että K onkin ainoa, joka ne selluliitit huomaa. Hermostuin ystävänikin kommentista, koska se ei pidä paikkaansa. Minulla on ollut selluliittia lukioikäisestä asti, minkä varmasti huomaa kuka tahansa niin halutessaan.

Viestittelyn jälkeen aloin miettiä, mikä tässä oikeasti on ongelma ja miksi jonkun ihmisen huomautus sai minut niin tolaltani. Ja miksi K:n lisäksi hermostuin ystävääni, vaikka hän tarkoitti pelkästään hyvää.

Tajusin, että minulta puuttuu nykyään perusturvallinen ja vahva olo omassa itsessäni. Sellainen, että on ihan sama, mitä muut sanovat tai tekevät, minä olen vahva ja pärjään tällaisena kuin olen. Olen jo pitkään tuntenut, että heilun kuin joku saatanan ruohonkorsi tuttujen ja tuntemattomien kommenttien ja arvostelujen mukaan. Jos joku kehuu minua, olen hetken innoissani ja tyytyväinen, kunnes joku tulee ja sanoo jotain väärin.

Tajusin myös, että K sanoi vain, mitä hän näki. Ei sen enempää. Minä itse tulkitsin ja annoin kommentille lisämerkityksiä. Kuten että olen lihava, laiska, en osaa pitää huolta itsestäni, olen ruma, en voi lähteä tämännäköisenä rantalomalle, minun kuuluu kärsiä ja rangaista itseäni, kenelläkään muulla ei ole näin surkeaa itsekuria, en ikinä saa unelmieni vartaloa enkä varsinkaan mieltäni kuntoon ja terveeksi, olen epäonnistunut täydellisesti kaikessa. Tuossa vain muutama esimerkki siitä, minkälainen kevyt kritiikkitulva alkoi pyöriä päässäni.

Tämän jälkeen laitoin ystävälleni pahoittelevan viestin ja huomasin jälleen kerran, miten vaikea minun on ottaa vastaan myönteistä palautetta ja myötätuntoa jopa läheisiltä ystäviltä. Oletan automaattisesti, että kaikki pitävät minua täysin paskana ja turhana ihmisenä, jolla ei ole paljoakaan virkaa tässä elämässä. Se on surullista, koska minulla on tosi ihania ja kultaisia ihmisiä lähelläni.

Vielä surullisempaa on se, että olen miltei kokonaan kadottanut kyvyn tuntea myötätuntoa ja armoa itseäni kohtaan. Mahdottomia vaativa ja julma, sättivä sisäinen puhe muistuttaa melkein teinivuosien horrorityyppiä, jonka anoreksia synnytti. En tiedä, mikä saisi äänen hiljenemään edes hetkeksi. Tuntuu, että paha olo ja tuska vain koteloituvat entistä syvemmälle sisimpääni.

Ja mikä on elämää suuremman selluliittikeissin lopputulema? Ajattelusta väsähtänyt hermoraunio, joka todellakin aikoo panna bikinit päälle oli selluliittia tai ei. Ihan vaikka kiusallani ärsytän mahdollisia kanssalomailijoita, jotka eivät voi sietää epätäydellisiä ihmisvartaloita. Kukaan ei enää estä minua tekemästä asioita, joista pystyn edelleen nauttimaan. En edes minä. Sitä paitsi, onni on ystävä, joka osaa ottaa selluliitittomia valokuvia.