Kävelin äsken läheiseen ruokakauppaan hakemaan evästä eikä itku ollut kaukana. Tuli samanlainen paniikkifiilis kuin niin monesti aiemmin. Väsymystila on siinä mallissa, että alan oikeasti huolestua. Olen nukkunut kaksi kuukautta tosi huonosti. Valvominen ja pätkittäin nukkuminen rassaa tosi paljon.

Viikonloppuna oli jälleen koulua. Heräsin lauantaina pätkäyön jälkeen puoli neljältä. Siitä sitten reippaana toiseen kaupunkiin junalla, pitkä päivä koulussa ja iltaseitsemältä pääsin hotelliin levähtämään. Sunnuntaina nukuin peräti puoli viiteen. Edistystä sekin, koska useimmiten tosiaan herään puoli neljältä ja siihen mennessä olen saattanut valvoa parikin tuntia keskellä yötä.

Luulen, että kroppa käy ylikierroksilla ja todennäköisesti kilpparilääkettä tulee nyt liikaa. Ehkä treenaankin omaan kuntooni ja jaksamiseeni nähden liian kovaa. Vituttaa vaan, kun kova treeni on ainoita nautinnon lähteitä tällä hetkellä. Tai Se Juttu, joka saa mielialan kohoamaan, vaikka olisi miten paska päivä.

Tosiasia vain on se, että uupuneena ei saisi treenata kovaa ja minun taustallani homma olisi pitänyt tauottaa heti alkuunsa. En vain pysty.

Jannen kanssa hengailen edelleen. Tykkään hänestä, vaikka harva se päivä etsinkin miehestä vikoja, joiden perusteella voisin heivata hänet menemään.

Janne paljasti viime viikolla, että hän on edelleen naimisissa, vaikka kertoi eronneensa jo aikoja sitten. Nyt he ovat olleet vaimonsa kanssa asumuserossa marraskuusta asti ja luultavasti eroavat. Toisaalta paljastus oli helpotus, koska nyt ei ole ainakaan paineita alkaa seurustella, koska mies on edelleen varattu. Toisaalta tässä voi käydä huonosti, jos he palaavatkin yhteen. Päätin kuitenkin, että nyt mennään eikä meinata, koska ei Jannen kaltaisia miehiä joka päivä tai edes vuosi tule vastaan. Jos tulee turpaan, sitten tulee.