Viime yönä tein elämäni ensimmäisen yövuoron töissä, jos muinaisia strippauskeikkaöitä ei lasketa. Yö meni melkoisessa horroksessa, tosin juttelin mukavia yhden sairaanhoitajan kanssa. Nainen muistuttaa hämmästyttävän paljon tätiäni. Yllätyn välillä, miten sosiaalinen osaan olla, vaikka perusluonteeni viittaa vahvasti erakkoon.

Tänään olen nukkunut. Harmittaa, kun on näin lämmin ja aurinkoinen päivä, mutta en millään saa itsestäni irti edes piristävää metsälenkkiä. Huomenna olen vapaalla ja näen koulu-Päiviä ja Tuulaa. Päivin kanssa on kiva käydä läpi harjoittelujuttuja, kun niitä ei täällä pysty käsittelemään. Tuulaakaan en ole nähnyt taas pitkään aikaan.

Keskiviikosta perjantaihin on töitä ja viimeisiä viedään. Enää kahdeksan työpäivää. Viikonloppu on vapaa ja yritän kehitellä vapuksi jotain äksöniä. Yksi toimitusjohtajatuttu kyseli kolmen kimppaan, mutta hän on vähän ailahteleva luonne, joten saa nähdä kuinka käy. Tekisi kyllä mieli päästä toteuttamaan itseäni, kun käy hermojen päälle tämä jatkuva superhyveellisen ja -moraalisen sairaanhoitajan esittäminen. Minä vain en ole kunnollinen ja se siitä.

Muita suunnitelmia ei tälle viikolle ole, paitsi ainakin huomenna, keskiviikkona ja viikonloppuna salille. Huomaa heti mielialasta, kun salimäärät ovat vähentyneet. Tulee kaikenlaisia mörrimöykkyjä kummittelemaan nurkan takaa ja sivulta.

Yön jälkeen, kun kävelin viileässä aamuauringossa kotiin, oivalsin, että pitää jaksaa vain tämä hetki. Turha murehtia etukäteen, minkälaisia päiviä jaksan työelämässä, kun voin kuolla huomenna tai ensi viikon torstaina. Yritän keskittyä ja pitää mielessä sen, että kukaan ei pakota minua tekemään neljänkymmenen tunnin työviikkoja, ei edes taloudellinen pakko. Asiat järjestyvät jotenkin.