Ilmeisesti jotkut tähdet olivat kohdallaan, koska onnistuin löytämään psykodynaamisen terapeutin, jolla on mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita syksyllä.

Tapasin naisen työpäivän jälkeen iltakahdeksalta maanantaina. Ensimmäinen reaktioni oli, että tästä ei tule hevon helvettiä, mutta istun sovitun tunnin loppuun asti. Päätä särki niin paljon, että en muista, mitä kaikkea juttelimme tai mikä oli se ratkaiseva ero aiemmin tapaamaani terapeuttiin.

Terapeutti kyseli paljon, ja oli melkoisen uuvuttavaa tiivistää tuntiin koko ankea elämäni. Tosin samalla koin pitkästä aikaa senkin fiiliksen, että olen tosi onnekas ja sinnikäs, kun olen vielä suhteellisen järjissäni ja raivannut tieni takaisin työelämään. Ei tässä työkunnolla pääse hehkuttamaan, mutta ainakin voin sanoa olevani jotain muuta kuin työtön.

Jos Kelalta tulee puoltava päätös, terapia alkaa ehkä syyskuussa. Tämä tarkoittaa sitä, että Bali-haaveilut siirtyvät myöhempään ajankohtaan. Toki voin parin ehkä kolmenkin viikon reissun tehdä alkuvuodesta, mutta ei sen enempää.

Vointi on tosi kurja. Olin maanantain ja tiistain töissä. Työpäivät menevät aika hyvin, mutta asiakaspalvelu ja ajoittain kohtuu haastavat asiakkaat vievät kaikki voimat. Hoidan työni tunnollisesti ja teen parhaani, mutta illat mietin, mitä mokasin tai mitä olisin voinut tehdä paremmin. Sama työasioiden pyörittely jatkuu yölläkin, jos ja useimmiten kun en saa nukuttua.

Tänään menin aamulla viikon tauon jälkeen salille eikä treenikään tunnu miltään. En ole varmaan pariin vuoteen ollut näin surkeassa kunnossa fyysisesti. Se vituttaa. Miten voi ihminen päästää itsensä näin huonoon kuntoon? Painoa pitäisi saada noin viidestä kymmeneen kiloa pois ja ehkä sitten fysiikka ja pääkin alkaisivat toimia paremmin.

Tällä hetkellä vallitseva tunnetila on vitutus ja äärimmäinen väsymys. Mikään ei ole omassa hallinnassani.

Aamupäivällä kävelin sentään kirjastoon ja takaisin ja olisin siinä ahdistuksessa voinut samalla vetää ranteita auki. En jaksaisi nähdä ihmisiä enkä käydä enää yhtäkään kertaa ostamassa lähikaupasta niitä saatanan riisipiirakoita ja pullia.

Kun tietäisi edes, milloin tämä kaikki loppuu. Jos joku kertoisi, että kuolen vuoden tai kahden tai parinkymmenen päästä. Sitten olisi toivoa, että täältä oikeasti pääsee joskus pois.