Olen nähnyt isän itkevän ehkä kolmesti. Silloin kun hänen isänsä kuoli, veljen kuoleman aikaan ja tänään, kun lähdimme sairaalasta äidin luota. Siinä kyllä särkyy sydän, ei voi muuta sanoa. Nyt on hirveä huoli isästäkin ja hänen jaksamisestaan.

Otin rauhoittavia ja yritin vain koventaa itseni, että jaksoin olla äidin luona. On niin raskasta nähdä, miten äiti joutuu taistelemaan joka hengenvedosta. Makuulla äidin on helpompi olla, mutta silloinkaan happi ei tunnu riittävän, vaikka lisähappi on korkealla lukemalla.

Kukaan ei tiedä, miten tässä käy. Äiti sanoi, ettei tiedä, miten pärjäisi enää kotona. Ainakin pyörätuoli pitäisi hommata ja jonkun pitäisi olla melkeinpä koko ajan vieressä auttamassa. Sanoin kyllä, että minä voin tulla kotiin auttamaan äitiä. Tosin en tiedä ollenkaan, miten siihen kykenisin. Kuka tietää, päästetäänkö äitiä edes kotiin vai siirretäänkö hänet osastolle toiseen sairaalaan lähemmäksi maaseutukotiamme. Tuntuu vain tosi ankealta, jos äiti ei pääse kotiin. Sairaalat ovat jotain niin masentavaa ja ahdistavaa.

Olen miettinyt paljon sitä, olisiko äidin kannalta parempi jos hän kuolisi. Hirveä ajatus ja koen siitä syyllisyyttä. En ikimaailmassa haluaisi menettää äitiäni. On vaan hirveää katsoa, miten oma äiti kärsii ja kituu. Mistään ei voi sanoa varmasti, että tämä auttaa. Tiistain kokouksessa päätetään, suostuuko kirurgi leikkaamaan. Jos suostuu, sitten odotetaan vain suurta ihmettä, joka pelastaisi äidin.

H a j a l l a.