(Peräti kaksi ihmistä sanoi tänään koulussa, että olen tosi ruskea. Se on kuulkaas mainitsemisen arvoinen juttu, kun muistutan lähinnä albiinoa ja murehdin aina ankeaa ihonväriäni. Huvittava juttu, mutta tulin tuosta tosi hyvälle tuulelle eli pienestä on ihmisen elämä kiinni.)

Olen jo pitkään murehtinut uniongelmiani. On raskasta, kun ei saa nukuttua kunnolla ja on koko ajan uupunut olo. Illalla ahdistaa mennä nukkumaan, kun ei tiedä, miten yö menee ja miten poikki on aamulla. Olen yrittänyt iltakävelylenkkejä, meditointia, rukoilua ja pitänyt kiinni säännöllisestä vuorokausirytmistä. Ei auta.

Matkalla luin kirjan Pyydä, niin saat. Suosittelen tuota joka ikiselle. Tajusin, että mikä tahansa voima tai kuka tahansa ihminen antaisi minun nukkua normaalisti paitsi minä itse. Minä en salli itselleni hyvää ja rentouttavaa unta.

Aamulla kun kävelin salilta kotiin, kehittelin ajatusta eteenpäin. Ymmärsin, että kaiken takana on jälleen kerran pelko. Minun on tosi vaikea antaa itselleni lupa rentoutua, päästää irti jatkuvasta tarkkailusta ja elämän kontrolloimisesta. Jos hetkeksikin herpaannun, joku voi kuolla.

Mikan kuolemasta tulee maaliskuussa neljä vuotta. Joka päivä ymmärrän paremmin, miten traumaattinen kokemus Mikan kuolinilta minulle oli. En ole päässyt siitä vieläkään yli. Tajuan järjellä, että minun unettomuuteni tai läpi yön nukkumani tunnit eivät tapa ketään läheistäni tai pelasta heitä kuolemalta. Mutta kun järjellä ei ole tämänkään asian kanssa mitään tekemistä. Se on tunne mikä vie, ja minä muistan vain sen julmettoman kauhun tunteen, kun heräsin kesken yöunien ja jouduin kuulemaan, että Mika on kuollut.

En tiedä, miten ratkaisen tämän ongelman. Luulen, että se ratkeaa itsestään kolmen kuukauden vaihtoreissulla. Pakko vain mennä juosten kohti pahimpia pelkoja, ei tässä muu auta. Lähden tuhansien kilometrien päähän Suomesta ja voin murehtia ja pelätä itseni hengiltä kolmessa kuukaudessa TAI sitten päästän irti ja otan vastaan kaiken mitä on tullakseen. Johan se on perkele, jos loppuelämäni valvon yöt vahtimassa ja odottamassa seuraavaa kuolinuutista.