Jännitän aivan älyttömästi esiintymisiä. Nuorempana odotin viikkokausia etukäteen kauhulla jotain typerää kirjaesitelmää ja sitä, että joudun menemään muiden eteen tuijotettavaksi. Tänään pidin vaihtoesitelmäni noin viidellekymmenelle kuulijalle isossa auditoriossa. Mikrofoni ja kaikki. Se meni loistavasti. Olen niin ylpeä itsestäni, voi että. Toki otin rauhoittavaa ennen esitystä, mutta mitä väliä, niin tekee moni muukin. Aivan upeaa saada tällainen onnistumisen kokemus ankeahkon reissun jälkeen. Sitä paitsi opettajani sanoi, että puhuin tosi hyvää englantia ja esitykseni oli päivän paras. (Esitelmiä oli siis noin kahdeksan päivän aikana.)

Kävin keskiviikkona työhaastattelussa, mutta tänään selvisi, etten saa paikkaa. Olisin ollut töissä vain heinäkuun, ja se vaikutti valintaan. Plus se, että minulla ei vielä ole kokemusta psykiatrisesta hoitotyöstä. En ole kovin pettynyt. Tämä tarkoittaa vain sitä, että minulla on kaksi kuukautta kesälomaa ja voin ottaa rennosti. Raha-asiat ovat hieman vaiheessa, mutta aina ne ovat jotenkin järjestyneet.

Olo on edelleen sekava ja mieli levoton. Haluan tehdä elämälläni jotain. Kunpa vain keksisin mitä. Haluan jonkun kivan miehen viereen. Sellaisen jolla on lämmin iho, leveä selkä ja lihakset. Kaipaan niin paljon kosketusta ja sitä, että saisin olla jonkun lähellä edes hetken. Vain hetken. Olen yksinäinen varsinkin tuon lomaviikon jälkeen. Bob oli kuitenkin iholla niin kauan, että kaipaan häntä. En seksiä, vaan pelkkää kosketusta ja läheisyyttä.