Suhteellisen hyvä fiilis jatkuu. Tuntuu melkein samalta kuin reilu vuosi sitten marraskuussa, kun jätin yhtäkkiä kaikki lääkkeet. Siitähän alkoi joitakin viikkoja kestänyt flow, joka päättyi itsemurhasuunnitelmiin, jotka esti tapaaminen Merjan kanssa. Että näin. Odotellaan, mitä nyt on tulossa, kunhan arki alkaa huomenna.

Kävin kahvilla koulukaveri-Päivin kanssa perjantaina. Jaoimme koulunalkuahdistusta ja motivaation puutetta. Päivi sanoi, että jospa sitten alkaa helpottaa, kun pääset tekemään psykiatrian harjoitteluja. (Joita siis odotan melkein yhtä paljon kuin äidin ja veljen tapaamista.  No, ehkä en kuitenkaan.) Päivi kertoi yhdestä tutustaan, joka juuri oli tehnyt harjoittelun paikallisessa mielisairaalassa. Kaveri oli päässyt oikein läheltä katsomaan, miten potilaalle annettiin sähköhoitoa. Oli saanut kanyloida ja olla koko ajan paikalla. Olin vaan, että vitsi, tosi mielenkiintoista. Sinne haluan heti harjoitteluun.

Koominen tilanne kyllä. Yritä siinä nyt pysyä pokkana ja tietämättömänä, kun toinen hehkuttaa sähköhoidon näkemistä. Ehkä voin siellä harjoittelussa jakaa potilaille ilosanomaa tulevasta urakehityksestä. Kunhan selviätte sähköhoidoista, menee vuosi tai pari ja olettekin jo matkalla psykiatriseksi sairaanhoitajaksi kuten minä. Onneksi olkoon ja menestystä valitsemallenne tielle.

Kävin eilen meediolla. Päällimmäisenä pieni pettymys, kun en saanut haluamiani vastauksia. Toisaalta nyt velikin puhui minulle, joten en ymmärrä, mistä olen niin pettynyt. Äiti kertoi olevansa koko ajan tukena ja auttamassa opiskelujen kanssa. Tarvitsee vain pyytää apua ja hän on heti paikalla. Äiti vihjaisi, että voisin alkaa elää vähän naisellisemmin, tyyliin romanttisuutta elämään ja pukeutumiseen. Hmm, ehken käyttäytynyt lomareissulla kovin tyylikkäästi äidin mielestä.

Kyselin meediolta, mitä veljeni ajattelee kuolemastaan. Veli selitti vain jotain epämääräistä armeijasta ja siitä, ettei hän halunnut sinne mennä. Että yksi suuri syy kuolemaan oli halu välttää armeija. En ymmärrä tuota yhtään. Muistan, että veli sanoi joskus, ettei halua mennä armeijaan. Isältäkin kysäisin asiasta. Isä sanoi, että eivät he siitä puhuneet, mutta veli oli menossa armeijaan. Teijalle laitoin viestiä, mutta hän ei ole vastannut mitään. Varmaan ajattelee, että olen viimeisen kerran pössähtänyt, kun tivaan veljen armeijasuunnitelmia.

Yksi ahdistava juttu, mitä meedio näki, oli tyttövauva. Kun äidin kuoleman jälkeen kävin eri meediolla, myös hän näki tyttövauvan. Kumpikaan ei sanonut, että se olisi minun tuleva lapseni, mutta kyllä ahdistaa. Kammoan ajatusta, että saisin omia lapsia. Adoption voin jossain määrin ymmärtää, mutta että pitäisi jotain minikopioita tästä pössähtäneestä yksilöstä vääntää. Voi luoja sentään. Ehkä se on jonkun muun tyttövauveli, joka elämässäni kummittelee. Epäilemättä asia selviää jossain vaiheessa.

Johnin kanssa jutskailimme taas facebookissa. Hän tulee jossain vaiheessa Venäjälle tekemään hierontahommia. Ihan pikkuisen tekisi mieli lentää Moskovaan ja treffata hänet siellä. Mutta saa nähdä. Kunhan tässä leijailen pilvissä reissun jäljiltä.