Olin neljä päivää isän luona huilaamassa. Vähitellen alan löytää taas normaalia itseäni kaiken syöpöttelyn ja ahdistuksen takaa. Maanantaina alkaa harjoittelu, joten täydellinen ajoitus. Olisi ollut ikävää mennä jo valmiiksi pää hajalla harjoitteluun. Nyt on sentään vain jännitys ja pelko siitä, mitä kaikkia muistikuvia sairaala ja osasto tuovat mieleeni. Mutta kyllä minä selviän. Olen aika mestari piilottamaan oikeat tunteeni ja ahdistuksen, jos tarve vaatii.

Terapeutti sanoi, että rauhoittavien käyttö koulupäivinä oli ihan ok ja pääasia, että minulla on jokin keino selvitä ahdistuksen kanssa. Ehkä näin. Silti tulisin mieluummin toimeen ilman lääkkeitä, koska en niitä kuitenkaan voi ikinä työelämässä käyttää. Mitä useammin joudun lääkkeitä koulussa käyttämään, sitä herkemmin lääkkeen nappaa muuallakin.

Viikko sitten iski migreeni noin vuoden tauon jälkeen. Migreeni on kropalta aina selkeä merkki siitä, että nyt menee väärällä tavalla liian lujaa. Päivittäinen mahakipu ei ole vuosikausiin hidastanut menoa, mutta migreeni ja etenkin siihen liittyvät näköhäiriöt lamauttavat. Onneksi sain isän luona pysäytettyä jatkuvan syöpöttelyn ja nyt pitäisi asennoitua normaaliin syömiseen, kun harjoittelu alkaa. Siis sellaiseen normaaliin, joka tukee arjessa jaksamista ilman mahakipua ja migreeniä. Luulenpa, että kun laitan ruokailurytmin kuntoon, kiloja tippuu kuin itsestään.

Mutta on se vaan joka kerta yhtä surullista huomata, miten olen ruuan vietävissä. Ja se havahtuminen peilin edessä, kun kiloja on tullut kun ne juuri on vaivalla saanut pois…. Syvä huokaus. Mutta ei auta mollata itseä. Teen parhaani ja joku päivä vielä löydän jonkin muun keinon selvitä ahdistukseni kanssa.