Rinnoista on tullut minulle pikkuhiljaa todellinen pakkomielle. Jatkuvan ahdistuksen vuoksi päätin vihdoin tehdä asialle jotain ja kävin eilen plastiikkakirurgisen sairaanhoitajan konsultoinnissa.

Hoitaja kysyi, mikä rinnoissani on omasta mielestäni vikana. Sanoin, että painoni on vaihdellut tosi paljon, mikä näkyy rintojen muodossa ja koossa. Ja että haluaisin suuremmat rinnat ja että olen miettinyt silikoneja viimeiset parikymmentä vuotta.

Hoitaja pyysi riisumaan paidan ja huh, kun se otti koville. Siinä seisoin yläkroppa paljaana arvostelun kohteena ja odotin tuomiota.

Nainen sanoi, että rinnat ovat valahtaneet, tyhjentyneet ja nännit osoittavat alaspäin. Apua. Teki mieli sanoa, että kiitos, en pysty kuuntelemaan enempää, mutta kestin palautteen ihmeen hyvin. Mielessä kävi ajatus, että eivät ne voi olla noin kamalat, mutta minkäs teet. Toisaalta tuntui hyvältä saada ammattilaisen (ja toki kallista palvelua myyvän) arvio tilanteesta ja realistinen näkemys siitä, mitä rinnoilleni on mahdollista tehdä.

Pahinta oli, kun hoitaja arvioi rintojeni koon beeksi. Siis b-kuppi. Voi helvetti. Minulla on sentään c-koon liivit ja olen aina ajatellut, että rintani ovat edes normaalit kooltaan.

Tiedän monia naisia, joilla on pienet ja tosi kauniit rinnat. He toki sattuvat olemaan muutenkin pieniä ja siroja. Kun minun ruhooni ja hartialinjaani laitetaan valahtaneet ja tyhjentyneet b-kupin rinnat, voi helvetti. Sehän on ihan kuin olisin mies tai rinnaton nainen.

Oli jotain niin hirveää katsella itseään alasti peilistä ja tajuta, että rintani ovat oikeasti kamalat ja pienet. Samalla tuntui helpottavalta, kun uskalsin viimein tehdä asialle jotain.

Olen miettinyt paljon, voiko syvällinen ihminen olla pinnallinen. Tuleeko minusta erilainen, jos annan periksi ja toteutan yhden pitkäaikaisimmista haaveistani ja otan silikonit. Olenko huonompi kuin joku muu, kun en kykene hyväksymään kehoani tällaisena kuin se luonnostaan on. Enkö vain voisi yrittää vielä käsitellä asiaa tai unohtaa koko jutun ja keskittyä vaikka elämään.

En voi. Rinnat ovat mielessä koko ajan. Ensimmäisenä kun herään, viimeisenä kun nukahdan. Kädet hakeutuvat koskettamaan ja tunnustelemaan. Peilissä katse osuu aina rintoihin. (No okei, ihoonkin kyllä, mutta se peli on menetetty jo vuosikausia sitten.) Joka ikinen päivä pitää pyöriä peilin edessä ja miettiä, missä paidassa rinnat näyttäisivät suuremmilta ja sopusuhtaisemmalta yläkroppaani nähden. Tv-sarjoissa näen vain naisten suuria rintoja. Mietin rintoja varmasti sata kertaa useammin kuin kukaan tissimies ikinä elämänsä aikana.

Nyt ajattelen niin, että jos haluan silikonit, otan ne. Puhun tästä etukäteen vain harkitusti parille ystävälle ja Karsalle. En halua kuulla yhtäkään kauhutarinaa epäonnistuneista leikkauksista tai rahan tuhlaamisesta tai sisäisestä kauneudesta. Jos voin jollain tavalla kohentaa oloani ja näyttää enemmän itseltäni, ei kai se ole keneltäkään pois.

Hoitaja antoi minulle kokeilukappaleet, jotka tungin liivien sisään. Eihän se toki todellisuutta vastaa, mutta antoi jotain tuntumaa. Se tunne, kun katsot peilistä itseäsi ja huomaat, miten painopiste siirtyy jäätävästä hartialinjasta keskelle kroppaa, oli jotain uskomatonta. Ihan kuin hartioista olisi lähtenyt paljonkin leveyttä pois, kun rintoihin tuli lisää tehoa.

Varsinainen implantti tuntui pehmeältä. Olen kokeillut käsissäni vain kaksia silikonitissejä, joista molemmat olivat kivikovia. Hoitajan suosittelema malli oli täysin erilainen. Toki kirurgi tekee lopullisen suosituksen implantin mallista, mutta tuo vaikutti tosi luonnolliselta ja hyvältä vaihtoehdolta.

Juttelin eilen pitkään ystäväni kanssa aiheesta ja tänään jatkoin Marin kanssa. Molemmat tukevat minua tässä projektissa ja hyvä niin. On helpottavaa, kun rohkenen vähitellen avautumaan rinnoistani. Ystävien kanssa juttelu varmistaa myös sen, että kyse ei ole pelkästä päähänpistosta, joka häviää mielestä, kun vain saa puhua asiasta jonkun kanssa. Olisi kauheaa mennä leikattavaksi turhaan.

Varasin äsken ajan plastiikkakirurgin konsultointiin ensi tiistaiksi. Pelottaa vähän, miten kestän kirurgin arvioivan katseen ja palautteen. Toisaalta eilisen käynnin jälkeen tuntuu, että se on nyt tai ei koskaan. Kävi miten kävi.