Operaatio Näin unohdan Jannen jatkui menestyksekkäästi tänään.

Sovin treffit yhden Juhan kanssa. Hän näytti kuvissa tosi hyvältä. Lihasta oli ja nätti kalju, ikää yli kymmenen vuotta minua enemmän. Siis hyvin potentiaalinen itsetunnon kohottaja.

Mutta voi kökköjen kökkö. Kun menin alakertaan miestä vastaan, totesin jälleen hiljaa mielessäni, että ei saatana. Mies oli minikokoinen taskuraketti, jonka olisin voinut taitella poikki pinoon ja heittää valtaville harteilleni. Tyyppi oli hyvin lihaksikas ja timmissä kunnossa, mutta juurikin sillä noin kuudenkymmenen kilon elopainolla plus että hän oli minua jonkin verran lyhyempi.

Panimme. Ei tuntunut miltään paitsi siltä, että seuraavaksi hakeudun luostariin ja unohdan nettideittailun. Tunsin itseni valaaksi. Ryhävalaaksi, joka voi painollaan musertaa pikkuruisen taskuraketin, joka yrittää urhoollisesti hengittää ruhoni alla.

Huh huh. Ei siitä nöyryyttävästä sessiosta enempää.

Jannesta ei ole eilisaamun jälkeen kuulunut mitään. Annan miehen nyt olla rauhassa ja touhuta omia juttujaan. Ehkä hän joskus tajuaa, mitä minussa on menettänyt, ehkä ei.