Näin itseni eilen huiskuttamassa heippoja hautausmaalla. Olin jo mennyt joitakin metrejä äidin ja Mikan haudalta maantielle päin. Kuulin äidin sanovan, sinä voit mennä. Tajusin, että olen elänyt viimeiset neljä ja puoli vuotta hautausmaalla kuolleiden kanssa. En tiedä, milloin pystyn siitä maailmasta oikeasti päästämään irti. Sen tiedän, että niin kauan kun roikun menneessä, estän tai ainakin hidastan kaiken uuden ja hyvän saapumista elämääni.

Tänään on ollut hieno päivä. Aurinko paistoi sen verran, että menin ensimmäistä kertaa tänä kesänä kaupungin rantaan istumaan. Laineiden kuuntelu on niin rauhoittavaa, ja kun sulkee silmänsä, voi olla missä vaan. Onneksi lomaa on vielä pari viikkoa jäljellä, toivottavasti kauniita kesäpäiviäkin.

Äsken luin kertaheitolla Riikka Pulkkisen Rajan. En muista, milloin olisin lukenut yhtä koukuttavan kirjan, jos henkimaailman kirjoja ei lasketa. Ja mikä parasta. Muutamaan tuntiin en ajatellut kertaakaan ruokaa ja syömistä. Se on taas yksi ihme, koska yleensä ajattelen melkein lakkaamatta syömistä.

Kirjassa oli hieno lausahdus. Tämän minä jätän: koko elämä kävelemistä kauppaan ja kaupasta kotiin. Tulee syksy ja talvi ja kevät ja taas kesä ja nämä arkiset asiat, aina samat. Kuulostaa kovin tutulta.