Elämä on ollut aika ankeaa tai mieliala lähinnä. Tuskailen syömisten kanssa ja murehdin painoani. Ei vaan ole hyvä olla ja tuntuu, että löllömaha on joka ikisen liikkeen tiellä. Mutta tällaista se kai syömishäirikön elämä on. Välillä menee paremmin, välillä huonommin ja nyt menee tosi huonosti.

Olen oivaltanut syitäkin jatkuvaan ylensyömiseen. Suurin möykky on pikkuveljeni. Syön kaikkea hyvää, koska hän meni ja kuoli. Hän aiheutti teollaan niin suurta surua ja murhetta minulle, että minä voin paikkailla oloani syömällä miten ja milloin vaan. Surullista on se, että minun vihani ei tavoita enää veljeä, vaan se kohdistuu vain ja ainoastaan minuun itseeni. Minä kannan läskit ja pahan olon, kun veli katselee taivaasta ja voivottelee, miksi en voi päästää vihastani irti.

Pikkuveli oli yllättäen taas pyöriteltävänä psykologin luona, kun jatkoimme kesätauon jälkeen. Kuntoutustäti kysyi aiemmin viime viikolla, enkö vieläkään ole päässyt veljeni kuolemasta yli. Sanoin, että en ole. Voiko siitä edes päästä yli. Ehkä jossain vaiheessa voi oppia elämään sen kanssa, mutta nyt vaan siirrän sen pois tietoisuudesta ja syön.

Iloistakin kerrottavaa on. Varasin kahden viikon matkan jouluksi kauas pois ja sain houkuteltua ihanan Piksun miehensä kanssa mukaan. Olen tuosta niin onnellinen ja helpottunut, kun ei tarvitse enää joulua murehtia. Sitä paitsi on huippua lähteä juuri Piksun kanssa matkaan.