Tänään tuli ennätyspisteet masennuskyselyssä. Yritin tapojeni vastaisesti jopa kaunistella, mutta silti pistemäärä oli 42. Kerrankin tuli olo, että psykologi (siis tämä uusi nainen) uskoo minua eikä tarvitse alkaa puolustella, miksi olen vastannut mitäkin. Ja oli huippua, kun nainen sanoi että yritetään mennä hitaasti ja rauhassa eteenpäin, koska minulla on ollut niin huonoja kokemuksia terapioista.

Äiti on huolestuttavassa kunnossa. Varsinkin nyt kun juhannuskin meni yhdeksi vesisateeksi ja synkistelyksi, huomasi, kuinka äidistä hiipuu elämää. Veljen kuolemasta tulee tällä viikolla kolme kuukautta. Erityisen ikävää on, että äiti murehtii ja stressaa Teijan mahdollista mielenkiintoa veljeni ikäistä serkkupoikaani kohtaan. Ilmassa on huteralle pohjalle perustuvaa epäilystä siitä, että Teija olisi kiinnostunut tuosta serkusta, mutta pelkkä epäilys ja mummun jatkuva jankutus asiasta ovat äidille ihan liikaa.

Mietin pääni puhki, miten voisin auttaa ja lohduttaa äitiä, mutta en tiedä mitään muuta keinoa kuin sen, että yritän pysyä hengissä. Hirvittää ajatella, miten läpensä mätä ja kauhea ihminen olen, kun haluan kaiken tämän keskellä aiheuttaa lisää surua perheelleni. Missä on kaikki empatia ja epäitsekkyys, huhuu.