Olimme viime viikolla siskon ja hänen nuoremman poikansa kanssa isän luona pari päivää. Nämä ovat harvinaisia hetkiä, kun olemme kaikki yhdessä koolla. Kaikki ne henkilöt, joita lapsuudenperheestäni on jäljellä. Arvostan yhteisiä hetkiämme todella paljon.

Nautin maaseudun rauhasta ja hiljaisuudesta. Järvimaisemasta, isosta omakotitalosta, jossa on melkein liian paljon muistoja. Rentouttavan hiljaisuuden rikkoi toisinaan siskon karjahtelu, mutta yritän ymmärtää, että raivoaminen on osa hänen persoonaansa eikä sen huonompi tai parempi piirre kuin minun hiljaisuuteni.

Parina iltana istuimme porukalla rannassa mökillä. Otin vähän kuvia pienimmästä ja huvitin muita kertomalla deittailukokemuksistani. Riitta sanoi, että hän oikein odottaa, milloin tuon jonkun miehen näytille, kun asiasta on niin paljon puhuttu. Oli kyllä tosi hauskaa, kun meillä kaikilla on niin samanlainen huumorintaju ja tykkäämme nauraa. En tiedä, voisinko olla enää tämän kiitollisempi rakkaistani. Aivan superia. Kunpa kaikilla olisi näin mahtava perhe.

Ainoa ikävä fiilis tuli siitä, kun mummu on nyt siirtynyt omasta asunnostaan pysyvästi hoivaosastolle. Kävimme siskon kanssa mummun luona ja olihan se ankeaa. Hän asuu nyt pienehkössä huoneessa yhden toisen mummun kanssa, koska ei pärjää enää muistinsa kanssa yksin. Jo pelkkä sairaalanomainen haju alkoi ahdistaa, vaikka samassa hajussa teen päivittäin töitä. Puhuinkin Riitan kanssa siitä, miten erilaista on olla töissä sairaalassa tai vastaavassa kuin mennä kyseiseen paikkaan tapaamaan läheistä.

Jotenkin surullista, että en enää koskaan juo mummun keittämiä kahveja tai vie häntä kävelylle lähikauppaan. Tai istu hänen kiikkutuolissaan lukemassa lehtiä. Hyväähän tässä on se, että mummu on nyt turvallisessa paikassa eikä tarvitse miettiä, lähteekö hän yöllä yksinään harhailemaan ulos tai jotain vastaavaa. Mutta on vaikeaa luopua. Mummu oli kuitenkin minulle turvallisin aikuinen lapsuudessa ja nyt se turva on enää muisto vaan.