Sain tänään terapeutilta neljän vuoden takaisen kirjoitus(terapia)ryhmän tuotokseni. Onneksi hän ei ollut ehtinyt pistää niitä silppuriin. En haluaisi kaivella menneitä, koska se ei muuta mitään. Kirjoitan silloiset juttuni kuitenkin muistiin tänne, koska yritän tekstien avulla muistaa siitä syksystä jotain. Ensilukaisulla omat ajatukset tuntuvat tutuilta, mutta en muista kirjoitushetkiä lainkaan.

 

3.9.2008

En toivo mitään muuta niin paljon kuin että kuolisin. Minun olisi pitänyt kuolla, ei pikkuveljeni, jolla oli koko elämä edessä.

 

10.9.2008

Huomasin tänään, että on syksy. Tuntuu, etten muista kesästä mitään. On vain ollut pahaa oloa ja veljen suremista. Mitähän veli sanoisi, jos tietäisi (ehkä tietääkin), miten paljon murehdin? Käskisikö jo lopettamaan ja päästämään vähitellen irti?

 

17.9.2008

-

 

8.10.2008

Mietin joskus, minkälaista olisi elää sellaista normaalia elämää kuin esimerkiksi siskoni ja ystäväni elävät. Käydä töissä tai opiskella ja miettiä jotain muuta kuin omaa kuolemaa. Se tuntuu mahdottomalta, kun tätä masennusta ja pahaa oloa on kestänyt niin kauan.

 

15.10.2008

Silloin paistoi aurinko. Ei tainnut olla enää lunta tai ainakin meidän piha oli kurainen. En olisi ikinä voinut uskoa, että joku päivä istun ruumisauton kyydissä. Enkä ainakaan sitä, että ruumis autossa olisi pikkuveljeni. Minun piti istua edessä. Tai ei pitänyt, mutta se paikka jäi minulle. Kaikilla muilla oli joku oma paikka. Äiti ja isä yhdessä, sisko miehensä kanssa, Teija äidin ja isän kanssa, mummu tätini autossa. Minulla ei ollut ketään turvana.

Hiljaisessa kyydissä ruumisauton etupenkillä tajusin, että minulla oli paras paikka. Veli oli valkoisessa arkussa ihan takanani. Sain olla vielä kerran niin lähellä rakasta veljeäni.

Ulkona paistoi aurinko ja tunsin, että veljeni ei ollut enää siinä kuolleessa ruumiissa vaan henkenä meidän vierellä. Se lohdutti.

Minusta ei tuntunut miltään. Muut itkivät ja minä vain tuijotin ja tunsin olevani jossain muualla. Mietin, miksei minusta tuntunut miltään. Nyt myöhemmin ymmärrän, että tyhjä mieli suojeli minua romahtamiselta.

 

22.10.2008

Näin eilen hyvän ystäväni, joka kertoi lähtevänsä Afrikkaan joulun jälkeen. Sitä ennen hän käy lomailemassa Venezuelassa ja ensi kesänä hän lähtee Amerikkaan kesätöihin. Kaiken välissä hän opiskelee yliopistossa ja käy välillä töissä.

Sanoin ystävälleni, että minua alkaa väsyttää jo pelkästään tuollaisen suunnitelmalistan kuunteleminen saati, että itse jaksaisin tehdä kaikkea.

Tapaamisesta jäi huono mieli, vaikka olenkin iloinen ystäväni puolesta. Hänellä on energiaa vaikka muille jakaa ja hän on kiinnostunut kaikesta mahdollisesta. Tuntuu (vähän epäreilulta ja) tyhmältä, että minun elämäni kohokohdat ovat salille raahautuminen ja ruokakaupassa käynti. Muuhun ei ole voimia eikä oikein mielenkiintoakaan.