Tein tänään jotain, mitä en ole koskaan tehnyt: sulatin pakastimen. Hurjaa, eikö vaan. Lisäksi tyhjensin kaikki mahdolliset vuosikausia marinoituneet ruoat vihdoin ja viimein roskiin. Hometta ei ihme kyllä kaapin kätköistä vielä löytynyt. Nyt täällä asunnossa on ihanan hiljaista, kun kaappi lopetti hermoja raastavan surinan.

Toisenkin edistysaskeleen otin, kun varasin ajan hammaslääkärille. Pelkään aivan tajuttomasti hammaslääkärissä käyntiä, koska olen pienenä joutunut kärsimään hampaitteni takia plus että näen ahdistavia hammaspainajaisia. Kädet menivät voimattomiksi jo pelkästä ajanvaraussoitosta, mutta siitäkin selvisin ja maanantaina on suuri päivä. Aika on pelkolääkärille, mikä lievittää vähän ahdistusta. Mutta olen tosi ylpeä itsestäni, koska viime käynnistä on aikaa kymmenen vuotta. Saa nähdä, minkämoisen tuomion saan ja etenkin lasku hirvittää, mutta onneksi rahaa on säästössä. Vähän kyllä huvittaa, miten voi iso ihminen pelätä jotain näin paljon, mutta en varmasti ole ainoa.

Kartsa käväisi eilen pitkästä aikaa. Siinä miehessä on jotain hyvin ärsyttävää, mutta toisaalta hän on ihan mukava ja joskus jopa aidosti nauran hänen jutuilleen. Eilen hän pohdiskeli ääneen, milloin rakastelimme viimeksi. Meinasin oikeasti oksentaa, kun hän käytti sanaa rakastella. Se on ehkä hirvein sana, mitä suomen kieli pitää sisällään. Minusta meidän paneskelua muistuttava rahaan perustuva diili on hyvin hyvin kaukana rakastelusta - ja parempi niin. Yäk.

Kyselin Kartsalta, onko hän käynyt lenkillä. Mieshän yrittää päästä minun kanssa samaan painoon (tyyppi on minua vähän lyhempi ja painaa tällä hetkellä kuusi kiloa enemmän), mutta homma ei oikein etene mihinkään suuntaan. Kartsa sanoi, että kohta voisi alkaakin lenkkeillä, kun ei enää ole niin paljon pakkasta. Kyllä oli pokassa taas pitelemistä, voi luoja. Kartsahan siis oli tämä herkkääkin herkempi tapaus, jonka kurkku kipeytyy yli kymmenen asteen pakkasessa, koska hän kovassa vauhdissa haukkoo niin vimmatusti happea. Ihan millin verran teki mieli mainita isästäni, joka vetää rutiinilla juoksulenkkejä noin kolmenkymmenen asteen pakkaskeleissä. No, maltoin mieleni ja myhäilin sisäisesti.

Terapeutti kyseli eilen, mitä ajattelen rannetatuoinnistani nyt, kun kuolema-ajatukset ovat väistyneet. Sanoin, että en ainakaan kadu. Kuolemalla on niin monta merkitystä elämässäni. Sillä hetkellä kun otin tatuoinnin, se merkitsi ennen kaikkea omaa tuskaa ja hillitöntä halua kuolla. Tällä hetkellä se on entistä enemmän äidin ja Mikan kantamista mukana. Toisaalta kuolema viittaa myös toiseen vaiheeseen, uuteen elämään, jonne pääsen joku päivä. (Silti olen tyytyväinen, ettei kukaan ole koulussa kysellyt, mitä rannetatuointini tarkoittaa.)

Katsoin eilen Eat pray love -elokuvan Piksun suosittelusta. Kiitos vain ystäväni, se oli loistava. Alkuun ehkä tylsähkö, mutta oivaltava ja hienosti kuvattu. Sitä paitsi Julia Roberts on huippu ja loppuvaiheen miesnäyttelijä muistutti hämmentävän paljon yhtä joululoman hoitoani. Suorastaan pelottavaa.

Tänään palautin elokuvan ja kävelin keskustaan. Kävelin eri reittiä kuin yleensä ja bongasin yhden Siwan, jota en ole koskaan ennen huomannut. Aurinko paistoi ja askel tuntui kevyeltä.  Siis minun askeleeni tuntui kevyeltä. Oli niin hieno fiilis. Mietin, miten kiitollinen voin olla monesta asiasta ja ihmisestä. Olen käynyt läpi helvetin, mutta alan vihdoin ja viimein päästä kuiville. Uskon oikeasti, että tämä on vääjäämätön muutos kohti parempaa ja onnellisempaa elämää. Ei mikään sellainen hetken flow, kuten puolitoista vuotta sitten.

Ihan tuli kyyneleet silmiin, kun mietin, että voisin hyvin olla nyt junan alla tai siis haudattuna ja aiheuttamassa hirveää tuskaa läheisilleni. Mutta olen elossa, voin hyvin, olen aidosti kiitollinen tästä hetkestä ja mikä parasta, en suunnittele enää tappavani itseäni. Tämä on ihme.