Voihan itku. Olen odottanut niin paljon siskon ja poikien tuloa sunnuntaina, mutta nyt he eivät pääsekään tulemaan. Sisko soitti äsken, että ei jaksa lähteä ajamaan näin pitkää matkaa poikien kanssa, kun pienempi huutaa kurkku suorana mahdollisesti koko matkan tai siihen asti, kunnes nukahtaa. Olivat juuri tulossa serkkumme luota ja sisko kuulosti tosi väsyneeltä, kun oli taas käynyt läpi tuon huutoepisodin autossa. Toisaalta ymmärrän ja turvallisempaa on, että jättävät reissun väliin, kun tiedän millaiset hermot siskolla on. Eipähän tule lisää onnettomuuksia, kun pysyvät kotosalla.

Yksi kaveri sanoi viikonloppuna, että olen "yleisellä tasolla poikkeava", kun suren vielä veljeä ja äitiä. Onneksi juttelimme vain mesessä, koska siinä olisi taas ollut pesäpallomailalla käyttöä. Jälkeenpäin aloin miettiä, ajattelevatkohan kaikki muutkin noin. Terapeutille kerroin tuosta ja hän sanoi, että minun elämäni ja kokemukseni eivät ole lähellekään yleistä tasoa.

Kuinka moni katsoo äidin hengenvaarallista sairautta vierestä ja pelkää hänen kuolemaansa 28 vuoden ajan. Ja kun äiti sitten kuolee, kymmenen kuukautta sitä ennen on sattunut onnettomuus, jossa pikkuveli menehtyy. Päälle oma vuosikausien vaikea masennus. Olen mieluusti poikkeava, jos saan sillä määrittelyllä surra rauhassa.

Mitä tulee rauhaan, Ruskeasilmä laittoi viestiä lauantai-iltana ja pyysi yhdelle. Kävi ilmi, että seurassa oli myös Toimittaja. Sanoin, etten lähde ja annoin ymmärtää, että en edes ole kotona. Ruskeasilmä laittoi useamman viestin ja sanoi, että he tulevat kaljojen kanssa luokseni. Jos en avaa, tulevat parvekkeen kautta.

Ottaen huomioon, että minulla on jo yksi hyvin ikävä kotirauhanrikkomiskokemus viime vuodelta, ahdistuin todella paljon. Kävin jopa tarkistamassa parvekelasit ja laitoin oven lukkoon, kun ajattelin, että jospa he jotenkin vain pääsevätkin kiipeämään sisälle. Kauhea ahdistus ja paniikki, vaikka tutuista henkilöistä kyse. Lopulta he kävivät soittamassa ovisummeria, mutta onneksi kukaan ei päästänyt heitä käytävään. Vituttaa, miten ääliöitä ihmiset (lue: miehet) voivat olla. Että anteeksipyyntöä odotellessa pojat, jos satutte tätä lukemaan.

Olen tällä hetkellä hyvin pettynyt ihmisiin monesta eri syystä. En jaksa syitä tänne eritellä, koska en halua loukata ketään. Vikaa on varmasti minussakin ehkä enemmän kuin kenessäkään, mutta silti. Väsyttää.

Joku päivä oli lehdessä uutinen, että noin kolme ihmistä päivässä tekee itsemurhan Suomessa. Kolme ihmistä on yhtä epätoivoinen kuin minä, mutta vain hitusen verran rohkeampi, kun uskaltaa tehdä lopullisen päätöksen. Tiedä sitten, kumpi on rohkeampaa, tappaa itsensä vai uskaltaa odottaa, miten paljon hirveämpi tätä päivää huominen voi olla. Minä jään vielä keräämään rohkeutta.