Pidimme eilen psykologin ja kuntoutustädin (plus yhden opiskelijatytön) kanssa palaveria siitä, onko kuntoutustoimintaa tarpeen jatkaa. Itkuksihan se meni taas. Kiva oli istua ja pidätellä itkua, kun kolme ihmistä tuijottaa vieressä.

Psykologi sanoi, että hän oli hyvin huojentunut, kun kuntoutustuki tuli kuvioihin sähköhoidon jälkeen ja ennen äidin kuolemaa. Tilanteeni oli kuulemma niin hirveän vaikea, että hän ei olisi halunnut olla yksin vastuussa hoidostani.

Siinä kun kuuntelin referaattia elämästäni kahden viime vuoden ajalta, tuntui ahdistavalta tajuta, miten vaikealta elämäni on muidenkin silmissä näyttänyt. Joku on siis uskonut viimeinkin, miten raskasta minulla on ollut eikä vain vähättele tai pidä tilaani vitsinä, kuten esimerkiksi isäni pitää.

On tosi vaikeaa hyväksyä ja ymmärtää, että olen vielä tässä ja hengissä kaiken jälkeen. Niin kuin kirjaani kirjoitin, maailma ei lakkaa pysähtymästä. Joka päivä veli ja äiti kuolevat uudelleen ja sen kanssa pitäisi jaksaa elää.

En tiedä miten tällaista elämää voi elämäksi sanoa. Paremminkin olen jo toinen jalka haudassa ja rämmin tässä hetkessä, koska en saa mistään tarpeeksi rohkeutta tappaa itseäni. Tosiasia kuitenkin on se, että jos olisin vähänkin rohkeampi ihminen, olisin heivannut itseni menemään jo yläasteella. Yläasteelta tähän päivään on aika hirveän pitkä matka elää näiden kuolema-ajatusten kanssa. Eikä niistä voi kenellekään puhua. Ei kukaan halua kuulla, että ystävä tai läheinen toivoo vain kuolevansa.

Psykologini ehdotti, että pyytäisin siskoa joskus mukaan terapiaan. En oikein tiedä miksi. Sanoin siitä siskolle ja hän kyllä olisi mielellään tulossa, mutta en tiedä haluanko. Sanoin tänään hänelle, että siellä ei puhuta säästä ja hän voi järkyttyä pahemman kerran. Sisko jo melkein suuttui tuosta kommentista ja sanoi, että no ei sitten. Ehkä säästän häntä.

Olen nyt isäni luona muutaman päivän. Täällä vallitsee aikamoinen hiljaisuus. Yritän olla ajattelematta, että jos Riitta olisi täällä, isä puhuisi ja nauraisi. Toisaalta ei tämä mitään uutta ole. Isä ei ole mikään puheliain tapaus emmekä me äidinkään aikana paljon puhuneet, mutta jotenkin jäätävää kuitenkin. Jos minulla olisi lapsia, yrittäisin edes esittää olevani kiinnostunut lapseni elämästä ja kuulumisista. Mistä pääsemmekin taas päivän positiiviseen ajatukseen: onneksi minulle ei ole lapsia.